Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Höpötys

°°°

Ohjeistus

Pelattavan hahmon nimi ja roolauksen alkaessa oleva muoto, sekä pelaaja merkitään Nimi-kenttään näin:

Hahmo - Muoto //Pelaaja

Roolaus tapahtuu viestikenttään ja pelausaikamuoto on imperfekti.

Puhe merkitään lainausmerkkien väliin.

Ajatukset kirjoitetaan normaalina tekstinä.

Pelistä ulkopuolinen, pelaajan puhe kirjoitetaan // -merkinnän taakse.

°°°

Päivitä sivu

The game  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Dmitri - ihminen //Shimaze

21.10.2017 10:43
Šanja ei näyttänyt uskovan kertomustani ihmissusista lainkaan. Olihan se kieltämättä melko epäuskottavasti kerrottu, etenkin kun noin vain vailla taustatietoa läväytin asian ilmoille. Minua ärsytti kuitenkin hänen reaktionsa aivan suunnattomasti. Se oli jotenkin niin mitäänsanomaton ja samaan aikaan mitätöivä. Tapa, jolla hän ilmaisi itseään ylitti ärsytyskynnykseni moninkertaisesti ja mieleni teki myös osoittaa se hänelle. Samaan aikaan kuitenkin syytin myös itseäni siitä, että olin kertonut asian niin tyhmästi. Ehkä olisi vain ihan hyvä, ettei aihe herättäisi mitään keskustelua. Olisi itsenikin kannalta oikeasti vain parempi olla hiljaa.

Tuijottaessani visusti lattiaa ja ruoskiessani itseäni yrittämään vielä asiallisuuden rajoissa, Šanja jatkoi kertomalla itsekin käyneensä tutkimassa. Naurahdin hermostuneesti hänen puhuessaan otuksista aivan kuin olisin hassahtanut. Joo, en sanoisi Šanjalle enää mitään ihmissusiin viittaavaa. Näyttäisin hänen silmissään vain entistä typerämmältä. Toisaalta se herätti ihmetystä minussa, sillä olin kuvitellut hänen olevan täällä samasta syystä kuin minäkin. Pakko tässä oli olla jotain pielessä. Ei hän voinut olla mikään tavallinen ihminen. En toisaalta kuitenkaan uskaltanut kaivella asiaa syvemmälle, se olisi voinut asettaa oman olemiseni vaaraan. Ei minua turhaan oltu opetettu pitämään muut muotoni salassa.

Käännyin tarkkailemaan Šanjaa miettivän näköisenä ärtymys silmistäni heijastuen, kun hän heilautti vaaleita hiuksiaan ja nojautui taaksepäin käsivarsiensa varaan. Oliko tässä nyt joku juttu? Jokin mitä en tajunnut? En ehtinyt missään vaiheessa vastata takaisin samalla mitalla, mietin liian ahkerasti.
Šanja jatkoi kuitenkin kertomalla, että oli löytänyt kaivon. Tieto ei olisi voinut olla turhempi, vaikken ollut itsekään vaivautunut erityisemmin kylää tutkimaan petyttyäni siihen heti alussa. En olisi halunnut kuulla jostain kaivosta, olisin halunnut kuulla Šanjasta. “Wau, kylläpäs nyt teit upeen löydön” vastasin liioitellun ylpeästi, kuitenkin sarkasmilla kyllästetysti.

Ennen kuin ehdin alkaa valittaa enempää, hän nosti katseensa kattoon ja sanoi jotain joka yllätti minut täysin: “Oisko sulla lisää tollasia iltasatuja siltä varalta, että kumpikaan meistä ei saa unta tänäyönä”. Häh, mitähän tuo tarkoitti? Ei auttanut lainkaan, että Ikaroksen oli onnistunut aiemmin istuttaa päähäni aivan vääriä ajatuksia. Ei tässä voinut sellaisesta olla kyse. Yritin muistella olisiko täysikuu pian, siltä varalta että sanoilla oli jokin syvempikin tarkoitus. En kuitenkaan voinut olla enää loukkaantumatta hänen sanoistaan edes vähän, mutta näkyvästi. “Kiitti vaan, ei mun elämä noin tylsää oo” älähdin kuin minua olisi juuri loukattu syvästikin. “Sitä paitsi se on sun vuoro kertoo tarina” jatkoin vaativasti. Jos minun juttuni kerta olivat niin tylsiä ja unettavia, että kelpaisivat iltasaduiksi, hän saisi kertoa jotain parempaa.
En heti reagoinut lauseen loppuun, sillä en tiennyt lainkaan miten siihen kuuluisi reagoida. “Susta en tiiä, mut mä kyl aijon nukkuu sikeesti. Ellet sit ulvo kuuta liian kovaa” jatkoin sitten virnistäen tietävästi tunnustellakseni jäätä. Nojauduin ehkä aavistuksen lähemmäs, ja tuijotin arvioivasti jokaista hänen liikkeitään. Tiedostin sen olevan ehkä vähän ahdistavaa, en olisi itsekään pitänyt sellaisesta. En kuitenkaan halunnut antaa Šanjalle mitään armoa, ei hän ollut ansainnut sitä noilla kommenteillaan. “Kerro vaik uudestaan miks sä tulit tänne. Tai jotain muuta jännää. Susta” autoin häntä alkuun röyhkeän suoraan, mikä ei välttämättä houkutellut kertomaan. Sehän ei minua kuitenkaan estänyt. Ärtymykseni oli jo syrjäyttänyt uteliaisuus.

Nimi: Asfyxía - ihminen //Sarenne

21.10.2017 01:21
Noyle sai vain naurahduksen osakseen puhuessaan pelottavista vieraista, jotka saattoivat suunnitella murhaani. Niin, eihän sitä nyt koskaan voinut tietää. Ei sillä, että olisin Noylea pelottavien henkilöiden joukkoon laskenut, mutta sitä en viitsinyt hänelle sanoa.
"En mä voi antaa sun tuuduttautuakaan valheelliseen turvallisuuden tunteeseen", sanahdin iskettyäni Noylea käsivarteen ja hänen valittaessa väkivaltaisuudestani. Noylen olisi vain paras tottua siihen, että minä en turhia säälinyt hänen terveyttään.

Laitoin kyllä merkille sen, että Noylen katse pysyi minussa koko kävelyn ajan. Minä sen sijaan annoin katseeni vaeltaa ympäristössä, vaikka välistä saatoinkin Noylea sivusilmällä vilkaista. Oli minulla nimittäin aikaa tuijotella häntä myöhemminkin, nyt minulla oli kiire painaa mieleen maamerkkejä ja ympäristön muutoksia.

Noylen mainitessa paikan, josta tarinat kertoivat, sai hän katseeni puoleensa hieman pidemmäksi ajaksi. Luultavasti tässä vaiheessa enää kummallakaan ei ollut epäilystäkään toisen oikeasta olemuksesta, mutta silti jatkoimme vain hämärää vihjailua.
"Toivottavasti. Vaikka.. yllättävän tyhjältä täällä kyllä näyttää", vastasin, "oli tai ei, pidemmälle en kyllä kävele." Sanojeni lopuksi naurahdin, sillä aloin olemaan jo varsin kyllästynyt kaikkeen tähän tarpomiseen. Nyt Noylekin tuntui jo katselevan valppaammin ympärilleen. Oli lähes pelottavan hiljaista tässä tyhjältä vaikuttavassa kylässä.

"Joten.. pitäisikö meidän tarkistaa, onko tämä paikka täysin tyhjä?" kysäisin katseeni Noyleen heittäen ja sen jälkeen läheneviä taloja vilkaisten.

Nimi: Noyle - ihminen //Laviini

16.10.2017 21:25
Hati näytti ärtyneeltä. Tylytykseni ei varmasti ainakaan auttanut asiaa ja odotin jo häneltä tyypilliseen tapaansa jotakin todella nokkelaa vastaukseksi. Mies ei kuitenkaan yllätyksekseni sanonutkaan heti mitään, vaan pienen hiljaisuuden jälkeen pelkkä "sori" riitti paikkaamaan hänen tekemisensä. Ei hän pahoillaan näyttänyt oikeasti olevan, mutta se oli ihan sallittua. En minäkään olisi ollut, jos olisin ollut hänen kengissään. "Sori" oli siis oikeastaan ihan hyvä.

Mies otti muutaman askeleen kohti minua, ennen kuin ehdin tentata hänen tekemisistään. Virne naamallani täytyi olla hänen mielestään outo, mutta se johtui vain ja ainoastaan siitä, että tiesin kyllä (ainakin osittain) mitä Hati oli ollut puuhaamassa. Sitähän hän ei tietenkään voinut tietää. Saattoi korkeintaan veikata, jos oli älykäs. Tai no tässä ympäristössä yksi plus yhden yhteenlaskeminen ei oikeastaan voinut ollut kovin vaikeaa. Riippui tietysti minkälainen oli Hatin tausta todellisuudessa. Olin jo melko varma, että hän oli tismalleen samasta syystä täällä kuin minäkin. Olisi erittäin outoa, jos hän olisi vaikka joku rikollinen, joka ihan sattumalta oli eksynyt juuri tähän piskuiseen maailman kolkkaan. Silti en voinut poissulkea sitä, että hän saattoi vaikka olla salametsästäjä tai joku muu hullu, joka tiesi liikaa verenperinnöstäni.

Jälleen sain kuitenkin yllättyä, kun Hatin kasvoille nousi pieni hymynkare kysymykseni jäljiltä. Olisin tottakai uskonut, että hän olisi jatkanut omalla linjallaan, mutta sen sijaan hän heittäytyi taas aivan toisenlaiseksi. Hän vastasi kierrellen, kuin olisi ollut kiertämässä upean sivilisaatiomme paraatipaikkoja. Hänen vastauksensa sai minut tuttuun tyyliini pyörittelemään silmiäni närkästyneesti muutaman kerran. Naulitsin silti katseeni eleen jälkeen hänen kasvoilleen, kuin olisin koettanut imeä hänen silmistään totuuden. Hatia ilmeisesti ärsytti suuresti tuijotukseni. Hän kysyi hieman sähähtävästi: "Mitä?"

En keksinyt vastaukseksi mitään nokkelaa ja päinvastoin oli ehkä ihan viihdyttävääkin katsella, miten miestä häiritsi jännite, jonka katseeni loi. Kohautin viattomasti olkiani ja sanoin, "ei mitään", mistä minulle tosi narttumainen olo. Se sai minut jälleen hieman virnistämään tyytyväisenä.

Hati taisteli hetken paikoillaan mielensä kanssa ja nytkähti sitten taas liikkeelle. Seurasin häntä katseellani, kuitenkin esittäen nyt välinpitämätöntä. Hän päätyi kanssani laverille, mikä oli varsin epämiellyttävää ja vähän outoakin. Hän kuitenkin teki tilanteesta hieman helpomman mennessään mahdollisimman kauas minusta istumaan. Hati vaikutti minusta oikeastaan vain väsyneeltä. Eikä se olisi ihmekkään. Olin minäkin, vaikka olin syönyt ja juonut ja siten täyttänyt energiavarastojani.

Mies yllätti minut totaalisesti jälleen. Vaikka olin viettänyt hänen kanssaan jo ihan kiitettävän ajan, oli minun näköjään täysin mahdotonta ennustaa häntä mielenliikkeissään.
"Muistatko ne kuvat mitä näytit sillon joskus? Mä satuin nimittäin näkee sellasen tänää. U know, ihmissusi. Luulen et tää on sellane ihmissusien kylä", hän kertoi aivan uudella asenteella ja niin ollen myös äänensävy oli eri. Hän oli totinen, mutta jotenkin rehellisen kuuloinen. Katsoin häntä terävästi kokoajan kun hän puhui, enkä näyttänyt yllättymistäni juuri ulospäin. Vedin kasvoilleni hieman vittumaisen ilmeen. Sitten puhalsin kevyesti ilmaa nenästäni ja kommentoin väliin: ”Is that so?” Kommenttini oli enemmänkin toteava, kuin kysyvä ja varmistin, että se kuulosti äärimmäisen sarkastiselta. Lisäpotkua ääneeni toi todellinen tietoisuuteni asiasta.
”Että sellasta mä oon puuhannu tänään. Sääli ettet nähny. Entäs sä?” hän lopetti ja se, että hän oikeasti halusi keskustella kanssani, teki tilanteesta jopa hieman jännittävän.
”Jaa-a. Minäkin kävin tutkimassa vähän ympäristöä, ja niinkun sanoit, ikävä kyllä mulla jäi tommoset otukset näkemättä”, valehtelin Hatille päin naamaa sulavasti korostaen sanaa otukset, jotta kuulostaisi siltä että pidin miehen juttuja hölynpölynä. Hän ei tosiaan tuntenut minua niin hyvin, että olisi osannut nähdä valheeni läpi. Olin oikeastaan ylpeä siitä, miten helposti valehtelu minulta sujui. Heilautin hiukseni tutulla maneeriliikkeelläni olaltani selkään ja nojauduin rennosti käsieni varaan taaksepäin pedillä.
”Löysin itse asiassa kaivon tän rämäkylän keskeltä. Että juomavesi on nyt ainakin turvattu”, sanoin huolettomasti ja kuten asia olisi ollut aivan pikkujuttu. Sitten katsahdin kattoon ja tein jotain mikä oli ehkä hieman typerää ja naiivia, mutta tulella leikkiminen oli toisaalta hauskaa. ”Oisko sulla lisää tollasia iltasatuja siltä varalta, että kumpikaan meistä ei saa unta tänäyönä” sanoin ja naurahdin vain hieman ivallisesti perään. Oikeasti minusta oli jopa ihan mukava keskutella miehen kanssa. Voitti se ainakin yksinäisyyden.

Nimi: Noyle - ihminen //Laviini

15.10.2017 21:14
Virnistin naiselle, joka vähän väliä pöyhi hiuksiaan. Se oli minusta hieman hassua, sillä olin aluksi ajatellut, ettei Xía perustanut ihan perinteisestä neiteilystä. Kyseinen ele oli kuitenkin neitomaisen viehkeä, mikä oli hieman ristiriidassa muun olemuksen kanssa. Rennon flirtti ilmapiirimme saattoi kuitenkin olla syy eleeseen, eikä se ollenkaan haitannut minua. Varmasti nainen teki sen tahallaan.

Xía perusteli aseidenkantonsa sillä, että oli ainakin varautunut kaikkeen.
"Ai niin kuin tälläisiin pelottaviin vieraisiin, jotka saattavat suunnitella vaikka murhaasi rupatellessaan niitä näitä kanssasi?" kysyin taas sarkasmia ääneessäni. En odottanut naisen edes välttämättä vastaavan.

Tönäistessäni Xíaa kevyesti, hän mottasi samantien käsivarteeni takaisin.
"Auts, ei mua tarvitse jatkuvasti murjoa", sanoin taas teatraalisesti ja hieroin muka kipeää käsivarttani. Ei osuma oikeasti sattunut niin paljon, mutta ei nainen kuitenkaan kevyestikään osunut. Hänessä oli todella voimaa, niin kuin olin jo aiemmin huomannut. Se sai minut hymyilemään.

Kuljimme hetken hiljaisesti. Minun katseeni pysyi kuitenkin peittelemättä koko ajan Xíassa. En edes huomannut - yllättäen - kun ympäristössä alkoi näkyä ihmisten läsnäolon merkkejä ennen kuin Xía nopeutti yhtäkkiä askeliaan, mikä sai minut havahtumaan. Aluksi näimme vain muutamia aidan tai vastaavan ränsistyneitä pätkiä, mutta sitten alkoi puiden takaa tulla esiin rakennuksia. Nekin olivat alkeellisia, mutta jotenkin maisema sai minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Se muistutti minua heimoni kylästä, vaikka ympäristö ja tyyli oli täysin eri, oli siinä jotain hyvin samankaltaistakin.

"Katsohan, saatoimme jopa valita oikean suunnan", Xía sanoi ja virnisti minulle. Aistin hänen olevan innostunut, eleet olivat äkkinäisempiä ja virne oli aidosti iloinen.
"Niin taisimme tehdä..." vastasin hieman hitaasti. Vaikka oloni oli kotoisa, oli se myös hieman haikea. Varsinkin, kun en nähnyt tässä kylässä minkäänlaisia elonmerkkejä, en ainakaan vielä.

"Onkohan tää nyt se pleissi mistä ne jotkin tarinat kertoo", sanoin hieman hämyisästi. Enhän vieläkään tiennyt toisen taustoja, enkä sitä mitä hän odotti tältä paikalta. Katselin samalla edelleen ympärilleni, enkä Xíaa - vaihteeksi. Tuntui vähän siltä, kuin tässä paikassa olisi ollut joku vinossa, tai ehkä se oli vain menneisyyden haamu, joka sabotoi mieltäni.

Nimi: Dmitri - ihminen //Shimaze

07.10.2017 00:10
En tiennyt olinko enemmän pettynyt vai helpottunut, kun Ikaros ei seurannut minua enää mökille asti. Kuulin kuitenkin vielä hänen tyytymättömät sanansa, enkä voinut kuin naurahtaa. Ärsyttävä. Loukkaannuin kuitenkin vähän, sillä mikään ei ollut nöyryyttävämpää kuin karkuun juokseminen, vaikka sitä aina välillä joutuikin tekemään. Mieleni teki vastata jotain yhtä viisasta, mutta jätin kuitenkin asian kerrankin sikseen. Pitäisi olla vain tyytyväinen, että pääsin Ikaroksesta viimein eroon. En kuitenkaan voinut olla ajattelematta, että hänen kanssaan sanailu oli ollut tiettyyn pisteeseen asti ihan hauskaa ajanvietettä.

Avatessani mökin oven yllätyin suuresti nähdessäni Šanjan istumassa laverilla. Hän näytti ehkä aavistuksen säikähtäneeltä. Säikähdin kyllä itsekin, vaikka sitä tuskin päällepäin näki. Entä jos hän olisi ollut vaikka juuri vaihtamassa vaatteita, kun ryntäsin sisään? Se olisi ollut noloa, vaikka ehkä salaa olisinkin voinut toivoa sitä. En kuitenkaan ollut edes ajatellut, että mökissä saattaisi olla joku joten tuijotin vain Šanjaa hämmentyneenä. Tajusin kuitenkin lopettaa, kun hän sanoi ärtyneen kuuloisesti: "Olisit voinu vähän varoa, sain melkein sydänkohtauksen" ja vei kätensä puuskaan.
Vasta silloin huomasin myös hänen pistävän halveksuvan katseensa. Olin jo valmiiksi hieman huonolla tuulella ja tuollainen meinasi saada minut kiukuttelemaan siitä, kuinka olisi kohtuutonta vaatia ilmoittamaan omasta “kotiintulostaan”, kunnes tajusin ettei kannattaisi. Šanja oli ensivaikutelmastaan huolimatta ehkä kaikista siedettävin ihminen kehen olin törmännyt täällä korvessa, joten päätin vastentahtoisesti niellä katkeruuteni ja yrittää olla siedettävä. Tyydyin vastaamaan vain lyhyesti ja ytimekkäästi: “sori” ilman mitään lisäselityksiä, sillä se en keksinyt mitään vilpittömästi pahoittelevaa ennen kuin hiljaisuus olisi ollut liian pitkä. Enkä oikeastaan edes ollut pahoillani.

Ehdin astua vain muutaman askeleen ovelta, kun nainen jo kysyi missä olin ollut. Ihan kuin se hänelle olisi kuulunut. Toisaalta se oli kysymys, jota en kovin usein ollut kuullut, joten olin oikeastaan ihan otettu. Se sai pahimman ärtymyksen katoamaan ja pienen hymynkareen nousemaan kasvoilleni. Kiusaus vastata perinteisellä tiuskaisulla oli siitä huolimatta kova, mutta pitäydyin asiallisemmalla linjalla. “Kylillä, baanalla, mis tääl nyt ylipäänsä voi mennä” vastasin kiertelevästi. En voinut kuitenkaan olla huomaamatta Šanjan katsetta ja aavistuksen teennäistä virnettä hänen kasvoillaan. Kauhistuin, mikä minussa nyt yhtäkkiä oli niin katselemisen arvoista. “Mitä?” kysyin tiukkaan sävyyn.

Olin väsynyt seisoskeluun koko päivän vaeltelun jälkeen, enkä aikonut istua lattialle Šanjasta ja hänen olemuksestaan huolimatta. Pienen epäröinnin jälkeen hiivin lähemmäs laveria -kuitenkin mahdollisimman kauas toisesta, ja istuin alas. Inhotti mennä niin lähelle toista, mutta toisaalta halusin osoittaa ettei hänen olemisellaan ollut mitään merkitystä ja että mökki oli minun. Siedin häntä vain, koska en halunnut tapella. Toisaalta en kehdannut tunkea liian lähelle ettei hän saisi mitään vääriä käsityksiä. Koko asian ajatteleminen ärsytti.

Päätin kertoa auliisti päivän tapahtumista, sillä en halunnut välillemme lankeavan kiusallista hiljaisuutta tällaisen sisääntulon jälkeen. En olisi välttämättä halunnut jakaa kaikkea sitä tietoa aivan näin helposti, mutta kai jostain piti aloittaa.
“Muistatko ne kuvat mitä näytit sillon joskus? Mä satuin nimittäin näkee sellasen tänää. U know, ihmissusi. Luulen et tää on sellane ihmissusien kylä” aloitin selittämään varsin totiseen sävyyn. Jo puolivälissä häpesin sitä etten ollut suunnitellut sanomisiani etukäteen. Aiheen valinta oli kerrassaan tyhmä, olin melko varma että Šanjakin tiesi minkä takia oli tänne tullut. Näinkö epätoivoisesti halusin kertoa itsestäni? Ennenpitkää sekin kävisi varmasti ilmi, mutta nyt en ollut valmis kertomaan salaisuudestani. Jokin viimekerran keskustelussa oli varmasti jäänyt kaivelemaan. Tehtyä ei kuitenkaan saanut enää tekemättömäksi, joten saatoin aivan hyvin jatkaa. “Että sellasta mä oon puuhannu tänään. Sääli ettet nähny. Entäs sä?” kysyin vuorostani.

Nimi: Asfyxía - ihminen //Sarenne

05.10.2017 22:01
"Mhh, nyt se sit kostautuu", sanoin virnistäen ja hiuksiani heilauttaen. Onnekseni tukkani alkoi olemaan jo suhteellisen kuiva, pienestä kosteudesta huolimatta. Tuntui jopa hyvältä päästä taas heilauttelemaan kutrejani, mikä johtikin siihen, että jutustelun edetessä jäinkin välistä hiuksiani pöyhimään.

Noylesta olisi pitänyt ehkä arvatakin, että hänellä ei sattunut olemaan mitään asetta mukana. Hän vaikutti elävän sen verran luonnollisesti ja rempseästi, että siihen ei aseita kuulunut. Itsekään en kyllä ollut tuliaseisiin mieltynyt, vaikka niitä jonkin verran pyörikin entisessä asuinpaikassani. Teräaseet olivatkin sitten enemmän minun juttuni, enkä mielellään lähtenyt mihinkään ilman vakioaseitani. Saatoin joutua naurahtamaan Noylen sanoessa, että aseen kanssa hän olisi luultavasti onnistunut ampumaan itsensä. En voinut väittää vastaankaans.

"Pitäähän mun olla valmiina kaikkeen", vastasin mahdollisimman suloisella äänellä, samalla kun taputin lantiotani kohdasta, johon olin puukon asettanut tuppeensa. Helpottihan se elämää huomattavasti, kun sain suoritettua siistit tapot ja ja nylkemiset puukon ja muiden erikoisvälineiden avulla. Otin vastaan kevyen töytäisyn olkapäähäni, yrittäen sitten motata kevyesti Noylea käsivarteen. Tai kevyesti ja kevyesti, en minä tietääkseni paljoa voimaa käyttänyt, mutta ei se silti vain mikään hempeä hipaisu ollut.

Saatoin ehkä hieman alkaa miettimään, kuinka Noyle oli loppujen lopuksi selvinnyt ilman.. oikeastaan mitään. Päädyin ajatuksissani siihen, että hänestä löytyi paremmin luonnossa selviytyvä puoli, johon halusin tutustua joskus. Äkkiä kiinnitin huomiota ympäristön muuttumiseen, sillä kauempana puunlatvat harvenivat. Askeleeni nopeutuivat innostuneisuudesta ja sydämeni hakkasi, sillä epämääräiset kaukaiset muodostelmat muistuttivat jopa.. rakennuksista? Koko pitkän matkan jälkeen se oli varsin outo ajatus.

"Katsohan, saatoimme jopa valita oikean suunnan", sanoin virnistäen, yrittäen kuitenkin olla näyttämättä innokkuuttani liikaa. Vielä hetken edettyämme tulin entistäkin varmemmaksi siitä, että olin ollut oikeassa rakennusten näköisistä muodostelmista, sillä eteemme avautui jopa kylää muistuttava näkymä.

Nimi: Šanja - Ihminen // Laviini

04.10.2017 14:25
Onnekseni Hati ei ollut ehtinyt paikan päälle ennen minua. Astuessani hämärään tilaan seuranani oli edellen vain pöly ja kynttilänraadot. Tajusin, ettei minulla ollut edes tulentekovälineitä. Huokaisin turhautuneena syvään. Väistämättä päässäni alkoi pyöriä ajatuksia siitä, oliko ollut oikeastaan kannattavaa karata tänne keskelle ei mitään. Tietysti sain rauhassa liikuskella neljällä raajalla täällä, missä katseita ei ollut liikaa, mutta ihmisenä täällä oleminen oli kaikkea muuta kuin käsitykseni hyvästä elämästä.

Kävelin hämärän keskellä rakennuksen toiseen päähän, jossa oli taljoilla vuorattu peti. Laskin sormeni kulkemaan pitkin karvaa. Se tuntui pehmeältä ihoani vasten, eikä vaikuttanut mitenkään kärsineeltä - pölyiseltä ainoastaan. Nousin varovasti pedille istumaan. En ollut pitkään aikaan levännyt kunnolla. Varovaisesti asettauduin makuulle. Talja haisi hieman tunkkaiselle, ties kuinka kauan se oli aloillaan maannut. Käännyin selälleni ja tuijotin kattoa. Suljin silmäni.

Ajatukseni palasivat taas kaupungin humuun. Miten paljon maksaisin siitä, että pääsisin taas lempikahvilaani juomaan diet lattea...
En saanut olla kovinkaan kauan rauhassa ajatusteni kanssa, kun joku repäisi talon oven auki.

Refleksinä nousin heti istumaan ja katsoin tiukasti ovelle pulssi kohonneena. Tulija astui sisään ja hieman helpottuneena huomasin sen olevan Hati. Katsoin tuota halveksuvasti.
"Olisit voinu vähän varoa, sain melkein sydänkohtauksen", sanoin hieman ärtyneesti ja vein kädet puuskaan rinnalleni. Tarkkailin toisen liikehdintää hetken. "Missäs sitä on oltu?" kysyin katsoen toista päästä varpaisiin epäaito virne naamallani.

Nimi: Ikaros - ihminen //Sarenne

02.10.2017 23:06

Kaikessa ärtymyksessäni olin alkanut käymään huolimattomaksi, ja ehkä sen vuoksi olinkin liian hidas liikkeissäni. Hati onnistui livahtamaan kauemmaksi otteestani, jättäen minut sättimään itseäni mielessäni. En kuitenkaan yrittänyt samaa enää uudestaan, sillä Hatin koko olemus viesti jo valmiiksi varautuneisuutta.

Hänen äänensä ei ollut läheskään yhtä hillitty, kuin mitä olin oman ääneni onnistunut pitämään. Hati alkoi latomaan omia kysymyksiään ja vaatimuksiaan ärtyneellä äänellä, ja laitoin merkille, miten hän alkoi taas liikkumaan kauemmas. Jouduin tekemään töitä rauhallisuuteni eteen, mutta keskittyessäni vastaukseni miettimiseen Hati oli ottanut jo jalat alleen, mikä sai minut ärähtämään itsekseni.

"Ehkä saisitkin vastauksen jos et olis pinkomassa häntä koipien välissä", sähisin itsekseni, sen verran kovaäänisesti kuitenkin, että Hati mitä luultavimmin kuulisi. Hetken aikaa harkitsin, että lähtisin pinkomaan hänen peräänsä, mutta en kokenut sitä vaivan arvoiseksi. Jäin lähinnä itsekseni kiroamaan ja seuraamaan Hatin katoamista. Jäin suhteellisen hämmentyneenä seisomaan hetkeksi, kiroten sitten tilannetta ääneen. En tiennyt, mitä helvettiä minun pitäisi muka tehdä.

Kiviä potkiskellen pyörin hetken tyhjien talojen lähellä, mutta Hati ei ainakaan ollut palaamassa. Ja tarvitsin kipeästi lepoa. Rymistelin muutaman talon läpi, etsien mitä tahansa hyödyllistä. Yhden mökin katto tuntui olevan pahasti hajalla, joten ainakaan sinne en jäänyt. Kaikki mökit näyttivät joutuneen hylätyiksi aikoja sitten, tai ainakin siinä osassa kylää, missä itse olin. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, minne Hati oli mennyt, mutta en halunnut suoda hänelle ajatustakaan enää. Lopulta löysin suhteellisen hyväkuntoisen mökin ja päätin heivata tavarani sen lattialle. Heitin myös nahkatakkini ja paitani pois, tarkistin sitten vanhan sängyn ja asetuin siihen makaamaan varmistettuani, ettei se ollut täysin madonsyömä. Yritin painaa silmäni kiinni torkkuakseni, mutta päivällä oli tapahtunut liikaa asioita, jotka eivät jättäneet minua rauhaan nyt, kun koitin nukkua.

Nimi: Dmitri - ihminen //Shimaze

30.09.2017 21:48
Yrityksistäni huolimatta Ikaros ei halunnut millään jäädä jälkeen. Aavistin ettei hän suinkaan ollut tyytyväinen tilanteeseen ja tuskin antaisi periksi ennen kuin olisi saavuttanut jotain haluamaansa. Hän vaati saada selityksen tilanteelle, lähinnä ilmeisesti kylän tilalle. Hänen äänensä oli ihmeellisen tyyni huolimatta kylmästä sävystä. Mikä siinä oli, että kaikki kuvittelivat toisten tietävän enemmän? Uskoin kyllä itsekin niin, tosin en ehkä Ikaroksen osalta. En vastannut hänelle heti mitään, olin vain niin ärsyyntynyt siihen että minulta vaadittiin tällaista. En olisi todellakaan jaksanut jäädä väittelemään. Tuijotin vain Ikarosta takaisin yhtä lailla negatiivisilla tunteilla kyllästetyllä katseella.

Jos en olisi ollut jo valmiiksi varautunut, en olisi ehkä pystynyt väistämään Ikaroksen yritystä ilmeisesti estää minua lähtemästä. Hän astui vain muutamalla nopealla harppauksella aivan lähelle ja yritti tarttua oikeaan käsivarteeni. Pistin merkille, että hän käytti vasenta kättään vaikken tiennyt mitä tiedosta hyötyisin. Jopas jopas, tässähän alkoi jo suorastaan tuntea olonsa uhatuksi. Mietin, mitä hän olisi tehnyt jos olisi saanut otteen. Olisiko pitänyt kokeilla? Vaikka ajatus tuntui jännittävältä, en halunnut alistua mahdolliselle väkivallalle. Eiköhän tuossa aiemmassa kohtaamisessa ollut ihan tarpeeksi tälle päivälle, susia ja kaikkea.

“No mitä vittua sä sit teet tääl?” kysyin vastakysymykseni peittelemättä ärtymystä äänessäni. En kommentoinut hänen liikettään mitenkään, en halunnut antaa kuvaa että olisin kiinnittänyt siihen erityistä huomiota. En kuitenkaan voinut käsittää miksi minun olisi pitänyt hänen kysymyksiinsä vastata, eihän hänkään ollut sitä minulle aiemmin suonut. Jatkoin kaukana huomaamattomasta olevaa hiipimistäni kohti kylän keskustaa, tein sen niin nopeasti ettei se olisi hämännyt ketään. Kaikki huomioni oli keskittynyt Ikarokseen joka tuijotti minua hyvin vakavalla ilmeellä. Näköjään hän osasi sen, kun tilanne vaati.

Yritin kasata murenevaa kulissia takaisin edes sen verran ettei tilanne valuisi aivan hukkaan. Pakotin pienen hymynkareen kasvoilleni. Keskity. “Mut jos sä vastaat mun kysymykseen, ni mäki vastaan sun” kerroin ehtoni maltilliseen, ja jopa aavistuksen kepeään sävyyn. Taistelin silti ärtymystä vastaan, en olisi jaksanut tällaista juuri nyt. Toisaalta tilanne oli mahdottoman mielenkiintoinen ja jos se vain olisi tapahtunut paremmalla ajalla, olisin varmasti osallistunut eri vakavuudella. Nyt kuitenkin otin riskin, käänsin selkäni Ikarokselle ja lähdin lätkimään niin reippaasti kuin vain pystyin säilyttämällä samalla vaivattoman näköisen askeleen. Jos mikään tai kukaan ei minua estäisi, karkaisin suoraa tietä mökilleni ja repisin oven auki sen enempää miettimättä.

Nimi: Ikaros - ihminen //Sarenne

30.09.2017 15:56
Vaikka olinkin ajatuksissani, aloin siltikin huomaamaan ihmisen kädenjälkeä ympäristöstäni. Jonkin aidankappaleen ohittaessani rypistin pienesti kulmiani, mutta epäilin ohittaneemme vain jonkin autiotalon pihan tai muuten vain hylätyn alueen.

Aiemmasta sanavalmiudestaan huolimatta en nyt saanut Hatilta vastausta sanoihini. Hän vain vilkaisi olkansa yli, ilme ehkä aavistuksen hämmentyneenä. Ehkä hän mietti vielä äskeistä kohtaamista, joka oli kyllä kieltämättä ollut suoranaisen outo. Halusin vieläkin tietää, mitä se kaksikko oli oikein tehnyt siellä.

Hatin nopeentaessa askeliaan tajusin jotain, mitä en ollut osannut edes ajatella. En kuullut yhdenkään auton ääntä, vaikka aloimmekin ilmiselvästi lähestymään asutusta. Helvetti, en kuullut yhtään mitään lintujen laulun ja tuulen lisäksi. Vaikka miten yritin, en kuullut mitään ihmiselämään viittaavaa. Aloin tosissani jo epäilemään, mihin taikakaupunkiin Hati oli minua oikein ohjaamassa. Oli mikä oli, en aikonut päästää häntä näin vähällä, joten kipeistä jaloista huolimatta kiristin askeliani pysyäkseni jätkän matkassa ja toivottavasti myös suhteellisen lähellä tuota.

Olin lähellä pysähtyä tuijottamaan pelkästä hämmästyksestä metsän astuessa syrjään ja saapuessani kylään, joka näytti... täysin autiolta. Hetkeen en meinannut uskoa näkemääni, mutta sen tiesin välittömästi, että halusin selityksen tilanteelle. Ja sen tiesin, että jos en estäisi, niin Hati näytti siltä, että hän saattaisi kadota heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Sillä hetkellä saavutin varmuuden siitä, että en aikoisi antaa hänen päästä tilanteesta ilman selittelyjä. En täysin pystynyt keskittymään hänen sanoihinsa, eikä minua ehkä sillä hetkellä täysin kiinnostanutkaan.

"Musta tuntuu et mutsis kyl ymmärtää sen, jos jäät selittämään mulle sen, mitä vittua tää on olevinaan. Hitto, eihän tätä läävääs voi ees kylänpahaseks kutsua", sanahdin pitäen ääneni suhteellisen tyynenä, mutta voimatta estää sen kylmää sävyä ja ehkä pienoista ärinää. Samaan aikaan ilmeenikin oli muuttunut täysin jäätäväksi, aiemman vastakohdaksi. Minulla ei ollut enää ripaustakaan jäljellä kuuluisasta huumoristani. Jos sanojeni aikana Hati ei olisi ehtinyt karata kauemmaksi, astuisin muutamalla nopealla askeleella lähemmäksi yrittäen tarrata vasemmalla kädelläni Hatin käsivarresta, jotta hän ei pääsisi karkuun. Vaikka vasen käteni ei ollutkaan yhtä vahva kuin oikea, olin kuitenkin treenannut ja hyvässä kunnossa ja otteeni oli yleensä jopa rautaiseksi kutsuttava pienikokoisuudestani huolimatta. Yritin yrityksessäni ottaa huomioon sen, että saisin mahdollisesti otteen Hatin oikeasta kädestä, jota oletin tuon vahvemmaksi kädeksi, ihan vain siltä varalta, jos hän päättäisi sen puukkonsa ottaa käyttöön uudelleen. Jäin tuijottamaan Hatia vankkumattomalla ja vakavalla ilmeellä, joka ei ollut minulle lainkaan tyypillistä. Tällä hetkellä minulla ei vain suoraan sanottuna ollut huumoria enää mihinkään ylimääräiseen.

Nimi: Šanja - Ihminen // Laviini

24.09.2017 19:04
Olin käynyt hakemassa vaatteeni kätköltäni. Matkani oli sujunut helposti, kukaan ei ollut seurannut minua. Olin pukeutunut rivakasti, sillä halusin olla varma, että olisin kylässä ennenkuin Hati palaisi kenties muut mukanaan. Kävellessäni harppoen kohti kylää, mietin kuinka helppoa oli olla taas kahdella jalalla. Muistin nimet ja inhimilliset kuviot helpommin, joten pääsin taas hieman paremmin kärryille tilanteesta. Eläimenä asiat olivat niin paljon yksinkertaisempia, ettei niitä osannut hahmottaa samalla tavalla.

Hengästyin kävellessäni. Tahtini oli sen verran reipas ja mietiskelin ehdinkö varmasti perille ennen muita. Olin toki nopeampi neljällä jalalla, mutta minun oli pitänyt poiketa pariin kertaan reitiltä. Uskoin, että mutkat eivät olleet hidastaneet minua liikaa, mutta silti pieni epävarmuus ja jännitys kalvoi minua.

Saavuin kylään ja ensisilmäykseltä en nähnyt tai kuullut lähistöllä muita. Suuntasin suoraan keskustaan. Ränsistyneet rakennukset eivät näyttäneet niin onnettomilta kuin kevättalvella, mutta en voinut olla nyrpistelemättä kasvojani niille. Tämä paikka tarvitsisi kunnon remontointia. Eikä jonkin sortin kehityskään olisi pahitteeksi.

Mieleeni palautui muisto niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin suihkusta. Kuinka luksusta sekin huvi olisi nyt. Minua inhotti, että jouduin ajattelemaan niin. Kuka tahansa sivilisaatiossa piti sitä itsestään selvyytenä, kuten minäkin olin aiemmin tehnyt. Hyh, minkälaiseen rappioon olin itseni ajanut...

Ajatuksissani kävelin hieman väärään suuntaan ja sattumalta huomasin asian, jota en ennen ollut nähnyt. Keskustassa oli aukio, jossa oli kivistä rakennettu kaivo. Kurtistin kulmiani. Kävelin varovaisesti kaivon reunalle ja kurkistin sisään. Yllätyksekseni kaivossa oli vettä. Veden pinta ei ollut kuin muutaman metrin päässä ja se heijasti kuvajaiseni takaisin. Silloin vasta tajusin, että leukani oli yhä tappamani elikon veressä.

Säpsähdin ja kiitin onneani, että kukaan ei (toivottavasti) ollut nähnyt minua vielä. Pyyhkäisin kädellä leukaani, mutta veri oli jo kuivunut, eikä lähtenyt ilman vettä. Kiersin kaivon ja löysin sieltä ränsistyneen, mutta kuitenkin ilmeisesti toimivan ämpärin, johon oli sidottu köysi. Pudotin ämpärin kaivoon ja rukoilin mielessäni, että se ja köysi kestäisivät pienen vesimäärän painon.

Onnekseni ikiaikaisen vanhat välineet eivät hajonneet käsiin ja sain kiskottua ämpärin takaisin maan pinnalle. Pesin kasvoni ensin huolellisesti ja peilasin varmistukseksi vielä uudelleen kaivon pinnasta, että sain kaiken pois. Sitten aloin pohtia, josko kaivon vesi olisi juomakelpoista. Otin vettä käsiini ja maistoin sitä varovasti. Vesi oli hyvin raikasta, joten uskaltauduin juomaan enemmänkin. Ainakaan ei tarvitsisi veden perässä lähteä metsälle. Kiva.

Pyörähdin ympäri ja lähdin takaisin päin. Suunnistin suoraan mökille, jonka sekä minä ja Hati olimme omineet itsellemme. Vieläkään en nähnyt ketään, ja toivoin, ettei Hati olisi jotenkin ehtinyt sinne ennen minua. Jännittyneenä ja määrätietoisena vetäisin "kodin" oven auki ja mikäli minua ei mikään estänyt, astuin sisään.

Nimi: Dmitri - ihminen //Shimaze

22.09.2017 18:48
Tilanne näytti päättyvän siihen, kukaan ei enää yrittänyt haastaa riitaa (taisin olla kyllä itse kaikista innokkain) tai ollut hyökkäämässä kenenkään kimppuun. Tyttö mumisi jotain kähisevällä äänellä, ja vaikka en kuullutkaan mitä hän sanoi sain siitä silti kylmät väreet. Vilkaistessani vielä taakse ennen kuin katoaisin lopullisesti paikalta huomasin pisaman raatelevan itseään. Kuvottavaa ja sairasta, en voinut kuin sääliä häntä. Tosin se sai myös kiinnostukseni heräämään. Nyt oli kuitenkin huono hetki yrittää ottaa hänestä selvää, löytäisin hänet varmasti myöhemminkin. Ainakin toivoin niin.

Kävelin reipasta vauhtia takaisin kylää kohti, ja Ikaros seurasi kiltisti perässä. En tässä vaiheessa päivää jaksanut enää kiertää maisemareittejä pitkin, ehkä se oli parempi meille molemmille. Sillä ei tosin ollut väliä mikä olisi Ikarokselle parempi. Vaikka nälkä ei enää korventanutkaan vatsassa, tunsin silti oloni voipuneeksi sen vaikutuksesta etenkin nyt, kun mitään jännittävää ei ollut tapahtumassa. Senkään takia en jaksanut kiusata Ikarosta. Päätin olla jopa puhumatta hänelle enempää, se aiheuttaisi vain turhaa mielipahaa jos hän väistelisi aiheita niin kuin aiemmin.

Lähestyimme jo kylää, ja maastossa näkyi ihmisen kädenjälki. En enää edes kiinnittänyt huomiota maahan laonneisiin aidankappaleisiin, tiesin vain että kauempana puiden ja kasvillisuuden lomassa häämöttivät ensimmäiset rakennukset. Ikaros herätti minut kuitenkin lopulta ajatuksistani. "Helvetti. Ehkä elämä keskellä ei mitään on sittenkin mielenkiintosempaa kuin oon luullu" hän totesi huvittuneen kuuloisesti hymähtäen. Olin yllättynyt että hän yhtäkkiä avasi suunsa pitkän hiljaisuuden jälkeen. Ehkä enemmän vielä siitä mitä hän sanoi, jotain noin hillittyä. En edes kyennyt vastaamaan hänelle mitään, olin niin häkeltynyt enkä halunnut pilata häneltä yllätystä. Helvetin tylsää täällä oli, puuduttavan kaavamaista. En edes käsittänyt miten olin jaksanut kämppiä täällää niin kauan. Vilkaisin miestä vain hämmentyneen näköisenä olkani yli.

Yritin kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa välimatkaani Ikarokseen, kun lähimmät torpat olivat enää kymmenien metrien päässä. En tiennyt yhtään miten hän reagoisi, joten aiemmasta huolimatta en halunnut kenenkään enää purkavan negatiivisia tunteitaan minuun. Tiesin miehestä vain sen, että jos hänen sanojaan oli uskominen, tämä ei ollut jotain mitä hän oli odottanut. Jatkoin silti määrätietoisesti kävelyäni kohti kylän keskustaa. Siellä oli nimittäin eräs tietty rakennus, johon venäläisellä ystävälläni ei ollut mitään asiaa ja jonka halusin osoittaa kaikin mahdollisin tavoin olevan minun.

“Täs olis sulle sitä mielenkiintosta keskellä ei mitään” totesin miehelle olevinaan tosi vitsikkäästi. En edes vaivautunut hymyilemään turhaan, tässä vaiheessa oli huono edes yrittää valehdella. “Mun ois varmaa paree mennä ennen ku mutsi ragee” lisäsin jotta saisin syyn poistua. Jotenkin pelkäsin että mahdollisesta alun järkytyksestä päästyään hän seuraisi kuin takiainen jollen lähtisi tarpeeksi liukkaasti. Vaikka Ikaros olikin päivän paras löytö, en ikävä kyllä halunnut laittaa häntä vitriiniin ja pällistellä joka hetki. Olisi parempaakin tekemistä, kuten vaikka ottaa selvää siitä sudesta.

Nimi: Ikaros - ihminen //Sarenne

20.09.2017 23:13
En osannut enää kovin hyvin hahmottaa ja harkita tilannetta, joka tuntui olevan jo muutenkin olevan lähellä riistäytymistä käsistä. Looginen puoleni oli edelleen sitä mieltä, että paras olisi ollut vain hävitä tilanteesta, mutta ehkä omaa mielenterveyttä suojellakseni olin blokannut loogisen ajattelun. Uhoaminen tuntui niin paljon loogisemmalta, etenkin kun tunnuimme Hatin kanssa ruokkivan toistemme rohkeutta. En silti vieläkään ollut varma, trippasinko pahemmankin kerran nähdessäni kaksijalkaisia susia, mutta sitä oli pakko miettiä vasta myöhemmin.

Katseeni liikahti jopa lähes yllättyneesti Hatiin hänen vastatessa sanoihini. Se tuntui niin turvalliselta ja luontevalta hetkeltä kaiken outouden keskellä, että se sai minut lähes virnistämään.
"Kenties, jos sulla käy tuuri", vastasin Hatille, siirtäen sitten katseeni takaisin susiolentoon ja naiseen. Tällä hetkellä Hati oli todellakin lukeutumassa parempaan tekemiseen, vaikka yllättävää kyllä en osannut ajatella asiaa samalla lailla kuin yleensä. Ehkä lopulta Hatin lausahdus tulisi olemaan ainoa asia, joka jäisi mieleeni, koska missään muussa ei ollut paljoakaan järkeä. Ainakin saisin jotain huomauteltavaa Hatille, jos ei muuta.

Jos Hati olisi päätynyt lähteä kokeilemaan onneaan ja ottanut yhteen kaksikon kanssa, olisin luultavasti ajautunut mukaan. Hän ei kuitenkaan hyökännyt, ja päädyinpä seuraamaan hänen katseensakin suuntaa, huomaten samalla vaaleaturkkisen suden. Se sai minut lähinnä vain kohottamaan kulmiani yllättyneenä. Jep, olin takuulla syönyt jotain ylimääräistä. Ehkä en kuitenkaan nähnyt täysin harhoja, sillä Hatikin tuntui huomaavan olennon, ja sen jälkeen jokin saikin hänet yllättäen hylkäämään tappelun ja viestittämään perääntymisestä. Olin lähes kiitollinen siitä, että minulle tarjoutui tilaisuus liueta paikalta.

"Myöhemmin sit", sanahdin, virnistäen ehkä aavistuksen tyhjänpuoleisesti kaksikolle. Katseeni kävi vielä molemmissa, kuin varmistaakseni, että kumpikaan heistä ei päättäisi hyökätä kimppuun. Katseeni pysähtyi naisen veitsessä ja epämuodostuneen olennon verta valuvissa haavoissa ja vaaleaturkkisessa sudessa, mutta sitten päätin jättää sen kaiken taakseni ja lähteä seuraamaan Hatia.

Vietin pitkän aikaa osaltani jopa yllättävässä hiljaisuudessa ja omissa ajatuksissani. En oikeastaan edes välittänyt siitä, minne Hati oli minua viemässä. Välistä vilkuilin taakseni ja ympärilleni varmistaakseni, että meitä ei seurattu.
"Helvetti. Ehkä elämä keskellä ei mitään on sittenkin mielenkiintosempaa kuin oon luullu", avasin suuni lopulta, huvittuneesti hymähtäen. Tunsin oloni varsin kireäksi, sillä en osannut lainkaan käsitellä näkemääni.

Nimi: Noyle - ihminen //Laviini

15.09.2017 11:37
Xía ihmetteli ääneen sitä, kuinka en ollut ollenkaan varustautunut esimerkiksi sitä vesipulloa kantamalla.
"Luontoäiti pitää rakkaasta henkikullastani", totesin viattomasti hänen kommenttiinsa selviytymisestäni.

Puhuessamme riistasta, Xía vastasi viittaehdotukseeni niin, että viitta veisi minulta lämmittäjän pestini. Vilkaisin naista veikeästi. Koska hän otti asian tuolla tavalla esille, saatoin olettaa, että hän oli pitänyt itse sitä hyvin miellyttävänä. Virnuilin ajatuksilleni ja totesin melko neutraaliin sävyyn, kuitenkin sarkasmia äänessäni: "Pahus, en tainnut miettiä sitä ihan loppuun asti."

Huoleton vitsin värittämä jutustelumme jatkui myös Xían puolesta, kun hän "paljastui" pitäneensä minua vain nättinä saaliin hankkijana. Hänkin esiintyi hyvin ja päätti shownsa pöyhimällä tukkaansa huolettomasti. Helvetti hän näytti hyvältä. Nauroin hänen jutuilleen, enkä alkanut enää jatkamaan vääntöä.

Kysyessäni naisen metsästyksestä, hän vastasi: "Mä oon käyttäny lähinnä ansoja. Ja tietty mun yliluonnollisia aisteja. Isompia elukoita oon onnistunu vaan jäljittämään, mut ei niitä yksin kaadetuks saa, ellei osu loukkaantuneen yksilön kohalle." Nainen selitti ja saatoin taas lukea rivien välistä, ettei nyt puhuttu pelkästään perinteisestä ihmisten metsästyspuuhasta.
"Entä sä? Et olis sattumoisin ottanu asetta mukaan?" hän jatkoi hetken kuluttua minulta kysyen. Nauroin ensin hieman.
"En sattumoisin ole", vastasin edelleen naureskellen, "ja oon ihan tyytyväinen siihen, olisin varmaan vahingossa ampunut itseni, jos semmoinen olis sattunut mukaan", kerroin. Jos olisin ihan totta puhunut, olisin voinut kertoa kiertelemättä, etten ollut oikeaa tuliasetta koskaan nähnytkään, saatika pidellyt sellaista kädessäni. Entisen kansani parissa ei suvaittu tuliaseita. Oma voima oli ainut ase ja senkin käyttö katsottiin laittomaksi, paitsi sota olosuhteissa. "Eikä mulla itseasiassa ole mitään veitsiä tai puukkojakaan, toisin kuin eräillä", sanoin vielä ja koitin tönäistä naista olkapäähän kevyesti.

En alkanut tehdä naiselle itse selvää siitä, miten sitten olin onnistuntu selviämään ilman yhtikäs mitään, ellei hän itse kysyisi. Olimme matkanneet jo jonkin aikaa ja aloin pälyilemään erämaata ympärillämme. Minä en osannut nähdä täällä mitään merkkejä mistään, enkä kestään. Nautin kyllä naisen seurasta kahdenkin, mutta olisi ollut hauska törmätä muihinkin kaltaisiimme, jos heitä nyt ylipäätään oli olemassa.

Nimi: Šanja - Feral // Laviini

15.09.2017 11:13
Kaksi ihmisistä olivat selvästi huomanneet minut. He pälyilivät suuntaani, mutten saanut selvää ilmeistä, eikä tunnelmassakaan tapahtunut merkittäviä muutoksia. Toinen oli se tuttu mustatukka, toinen se nainen. Pelko saattoi aavistuksen voimistua ilmassa aggression hieman laantuessa.

Susi seisoi selin minuun. Hän oli tullut varmaan samasta suunnasta, kuin minä, koska hänen hajunsa oli muihin verrattuna ollut voimakkaampi. Hän ehkä aisti läsnäoloni, mutta ei ainakaan ollut katsonut tähän suuntaan. Saattoi olla, että hän oli liian keskittynyt muihin huomatakseni minut. En osannut arvioida, olisiko hän nopeampi, kuin minä. Hän oli muuttunut ja uros. Tosin minulla oli vielä parempi nahka juoksemiseen ja olinhan minä muutenkin nopea. Silti minua arvelutti, oliko riski kiinni jäämiseen olemassa.

Ihmiset erkaantuivat hieman. Susikin otti muutaman askeleen takavasempaan. Veren haju leimahti ilmaan. Susi raateli itseään. Irvistin jälleen. Uros oli mitä ilmeisemmin epävakaa ja saattoi käyttäytyä hyvin arvaamattomasti. Nuolaisin huuliani. Veri maistui yhä. Se ei lähtenyt helposti vaaleasta turkistani irti.

Mieleeni tuli kuva. Rakennuksia, lämpö. Muistin. Päätin lähteä takaisin. Tässä ei olisi enää turvallista olla. Nyt oli aika lähteä. Olin kuitenkin kartoittanut tilannetta ja selvillä uusista ihmisistä ja sudesta. Loin vielä viimeisen silmäyksen joukkioon ja lähdin sitten ravaamaan sinne mistä tulinkin kadoten taas metsän siimekseen yksin, ellei joku sitten seurannut minua.

Tiesin mihin minun olisi mentävä ja miten pääsisin sinne nopeimmin. Halusin kuitenkin tehdä muutaman mutkan matkaani sen varalta, että joku seurasi minua. Kuitenkin halusin ehtiä kotiin ennen muita.

©2017 ɗɪяαᴍɪ º ɪӈᴍɪȿƨʋƨɪ ʀσρε - suntuubi.com