Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Höpötys

°°°

Ohjeistus

Pelattavan hahmon nimi ja roolauksen alkaessa oleva muoto, sekä pelaaja merkitään Nimi-kenttään näin:

Hahmo - Muoto //Pelaaja

Roolaus tapahtuu viestikenttään ja pelausaikamuoto on imperfekti.

Puhe merkitään lainausmerkkien väliin.

Ajatukset kirjoitetaan normaalina tekstinä.

Pelistä ulkopuolinen, pelaajan puhe kirjoitetaan // -merkinnän taakse.

°°°

Päivitä sivu

The game  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Yalenchka-ihminen//Feksu

19.08.2017 23:01
Luolan suulta avautui laaja, vihreä metsämaisema jota tuuli halkoi. Se kahisutti lehtiä ja sai oksat keinumaan hitaaseen tahtiin. Ilma oli viileä, muttei erityisen kylmä, ei vielä. Ei ollut edes ilta. Vielä voisin olla pelkäämättä sitä, että jäätyisin kuoliaaksi nukkuessani. Jossakin muutama lintu sirkutti auringon työntäessä ohuita säteitään pilvien takaa. Se häikäisi väsyneitä silmiäni ja kohotin käteni hieroakseni niitä. Sen jälkeen nostin tyhjän, sumean katseeni takaisin oksistoon ulkona, kuunnellen tuulen hiljaista liikettä puiden latvoissa, ja pikkueläinten liikettä pusikossa lähellä luolan suuta. Onneksi välillä hyvinkin pistävä tuuli ei päässyt sisälle asti, sillä minulla ei ollut mitään kaulahuiviani lämpimämpää. Ehkä olisi sittenkin pitänyt ajatella hieman ennen kuin karkasin suinpäin kotoa. Tosin, olin pärjännyt tähänkin asti, joten uskoin sen jatkuvan vielä melko pitkälle. Jossain vaiheessa tietenkin kuolisin, mutten halunnut sen tapahtuvan vielä. Vaikka eihän tällaisella kiertelyllä ollut mitään pointtia, sillä yhtäkään toista ihmissutta ei ollut tullut vastaan. Olin aivan yksin. Niinkuin monta viikkoa aiemminkin. Tai sitten se oli vain päiviä. En ollut varma. Kuukaudet, viikot ja päivät olivat kaikki alkaneet hiljalleen sulautua yhteen sumuisessa mielessäni enkä saanut niistä kunnolla otetta. Eikä sillä oikeastaan ollut edes väliä.

Jostain mieleni rajamilta saatoin kuulla hiljaisia, sekavia kuiskauksia. Sanoista tuskin sai selvää, mutten voinut olla huomaamatta niitä. Huokaisten kääriydyin paremmin paksuun kaulahuiviini ja vedin syvään henkeä rauhoittaakseni itseni jälleen uudelleen. Minua pelotti olla täällä yksin. Olin täysin puolustuskyvytön ilman aseitani, jotka nyt lojuivat repuuni vierellä, vähän matkan päässä. Viimeksi kun kunnolla käytin niitä, olivat terät peittyneet veljeni tummaan vereen. Muistin sen edelleen. Jatkuvat, toistuvat harhanäöt olivat tehneet työnsä pitääkseen sen mielessäni ikuisesti. Nyt tuskin kuitenkaan muistin, milloin olisin viimeksi nähnyt mitään sellaista. En ollut lähtenyt tästä luolasta päiviin tai syönyt murustakaan sen jälkeen, kun jätin edellisen levähdyspaikkani joskus kauan, kauan sitten. Pakko sanoa, ajantaju katoaa paljon nopeammin kuin sitä osaa odottaa. Luulin tosissani kestäväni pitempään, mutta ei. Tunsin itseni niin heikoksi ja väsyneeksi. Ja sitähän minä olinkin.

Jossain vaiheessa pieni haukotus karkasi huuliltani ja silmäni alkoivat painua automaattisesti kiinni. Pian kuitenkin repäisin itseni kauhistuneena takaisin hereille oitis valmiina syöksymään ensimmäisen liikkuvan asian kimppuun. Ketään tai mitään ei kuitenkaan näkynyt. Ei tietenkään. Olin kuullut omiani luullessani, että luolan takaa olisi kuulunut askeleita. Eihän kukaan minua täältä löytäisi. Kiristellen hampaitani painuin istumaan takaisin luolan kovaa, kylmää seinää vasten antaen katseeni liukua ympäri pientä hämärää tilaa. Sydän hakkasi edelleen, vapisin kauttaaltani ja koko pieni, laiha kehoni oli jännittynyt mutta yritin unohtaa sen. Olin aivan liian väsynyt ja turta välittämään. En ollut nukkunut lainkaan moneen päivään, ja unettomuuden raskas paino oli hiljalleen alkanut tehdä minusta selvää. En kuitenkaan aikonut nukahtaa, sillä en halunnut riskeerata henkeäni. Tiesin, että sillä hetkellä kun antaisin itseni vajota uneen, saapuisi joku tänne ja tappaisi minut. En todellakaan aikoisi luottaa tuntemattomiin. He halusivat pahaa, heidän motiivinsa olivat läpimätiä.

Kun aurinko ulkona painui viimein pilveen, päätin käpertyä luolan lattialle ja yrittää levätä hieman, kuitenkaan nukahtamatta. Koska olin tehnyt sitä ennenkin, tiesin, että se tepsi ainakin jonkin aikaa. Niinpä kumarruin, otin reppuni ja kolme veistä lähemmäs ja painoin pääni puolityhjän repun päälle kietoutuen samalla kaulahuiviini mahdollisimman tiukasti. Oli niin, niin kylmä. Kuin kaikki mahdollinen lämpö olisi vain valunut kehostani ulos. Vatsan pohjalla kurni nälkä, jota en kuitenkaan enää kyennyt tunnistamaan. Uskoin tässä vaiheessa olevani jo niin laiha, etten kykenisi kävelemään saatika sitten etsimään jotakin syötävää metsästä. Mutten pelännyt, en enää. Tunsin itseni vain niin, niin ontoksi, tyhjäksi, samaan aikaan aivan liian uhatuksi. Äänet päässäni eivät olleet lakanneet. Erikoista sinäänsä, sillä en ollut ennen kuullut ääniä. Ehkä sekin oli joku väsymyksen sivuvaikutus.

Hiljaa tuijotin luolan suuaukon takaa avautuvaa maisemaa antamatta itseni vajota uneen. Päässä löi tyhjää eikä ajatus kulkenut, mutten jaksanut välittää siitä. Ehkä keräisin näin tarpeeksi voimia nousta ja edes yrittää saada jokin pikkueläin kiinni. Toisaalta, tiesin etten jaksaisi. Olin vain niin, niin heikko. Avuton. Samaan aikaan kuitenkin silmittömän peloissani ja hermostunut.


Nimi: Ikaros - ihminen //Sarenne

16.08.2017 21:24
Hatin ollessa hiljaa sain iloisesti täytettyä hiljaisuuden muutamilla kirouksillani. Perkeleen kengät. Ei se vain ollut mukava kävellä. Ja mukavuudenhaluisena ihmisenä olisin pystynyt valittamaan melkein koko matkan jalkojeni ikävästä tilanteesta, mutta onneksi en siihen sentään ryhtynyt.

"Auts. Mut eihän sitä nyt paikallisiltakaan voi parhainta vaatia", sanoin pienesti naurahdettuani Hatin kertoessa, ettei hänen suuntavaistonsa ollut mikään kaikkein parhain. Mieleni olisi aavistuksen tehnyt mieli takoa nyrkein suuntavaistoa hänen päähänsä, sillä minähän en ylimääräistä matkaa halunnut kävellä.
"No mutta hienoa. Mutsis o opettanu sut hyvin", lisäsin itsekseni virnuillen Hatin kuitenkin jatkettua, ettei hän ikinä myöhästyisi ilmeisesti kotiintuloajastaankaan. Että nautin nuorempien härnäämisestä, vaikka tuskin meillä paljoa ikäeroa olikaan.

"Mulla koskaan niitä ollutkaan", sanahdin miehen toteamukseen kotiintuloajoista. Siristin aavistuksen verran silmiäni Hatin jatkaessa puhumista ja hänen tunkiessaan suuhunsa.. jotain, en aivan nähnyt, mitä. Päätin olla kysymättä, ainakin vielä.
"Musta, tietenkin", vastasin hymähtäen Hatin kysellessä lempiväriäni. Hän oli hetkeksi kiristänyt jo tahtiaan, ja vaikka jalkojeni kipeydelle irvistelinkin, en siltikään ollut valittanut, sillä se toivottavasti tarkoittaisi, että olisimme nopeammin perillä. Olin kuitenkin salaa kiitollinen, kun hän aavistuksen verran kuitenkin hidasti tahtiaan.

"Olisko sun pitäny kuule ottaa mukaan ystäväkirja, tai jokin, niin olisin voinu täyttää siihen mun lempivärit ja -ruuat valmiiks? Saisit tietää mun ekan lemmikin nimenkin ja kaikkee ilman tollasta kyselemisen vaivannäköä", hyrisin ehkä aavistuksen naljailevaan sävyyn vastaukseni, kallistaen itsekseni päätäni miettiessäni, riittäisikö Hatilla hermoja tällaiseen. Kenties hänellä olisi oikeanlainen huumorintaju, sillä ainakin minä pidin aavistuksen huvittavana ajatusta, että joku haluaisi oikeasti lempiväristäni kuulla. Mutta toisaalta se oli kyllä turvallinen keskusteluaihe, ja jos Hati tahtoisi jatkaa yhtä turhanpäiväisillä kysymyksiä, niin en ainakaan valittaisi. Niihin pystyin nimittäin vastailemaan kierrelläkseni sitten mahdolliset oleellisemmat kysymykset.

Nimi: Asfyxía - ihminen //Sarenne

10.08.2017 22:58
Puuskahdin pienesti itsekseni joutuessani kiikutetuksi pitkin leiripaikkaa, vaikka vieläkään en tosissani vastaan laittanut. Ehkä hieman tunsin tyytyväisyyttä siitä, kun sain Noylen pienesti nytkähtämään muutaman voimallisemman iskun alaisena, mutta hetken aikaa kuitenkin harkitsin jopa tosissani vastaan laittamista. Ei minua nyt näin kanneltu ympäriinsä, mutta ehkä Noyle sai olla poikkeus. Sitä paitsi minua kiinnosti tietää, olisiko hän niin tyhmä, että oikeasti heivaisi minut jokeen ja siten riskeeraisi oman turvallisuutensa.

"Sä menisit vaan yhtenä makupalana mulle", vastasin tuhahtaen miehen sanoihin. Siinä vaiheessa mietin taas oikean rimpuilun aloittamista, sillä halusin hiljalleen jo takaisin maahan, mutta en ehtinyt aloittaa suunnitelmani toteuttamista ennen kuin Noyle oli jo jatkanut taas puhumista.
"Nyt mennään uimaan, jippii, tiedän ettet malta odottaa", hän sanoi, mikä kuulosti jo liiankin pahaenteiseltä.
"En helv-", aloitin jo vastaväitteeni, mutta jouduin päättämään sen häpeälliseen kiljahdukseen joutuessani huojautetuksi. Hetken paniikissa tarrasin Noylen selkämyksestä kiinni, mutta hätäni osoittautui turhaksi Noylen vain bluffattua. Olin jo aloittamassa merimiesmäistä kiroilua Noylen puhuessa paidan kastelusta, mutta en päässyt siihen asti miehen alettua puhumaan paidan kastelusta. Kiroamisyritykseni vaihtui äkkiä huudahtukseksi Noylen tasapainon heittäessä yhtäkkiä ja joutuessamme luisuun kohti jokea. En ehtinyt pelastautumaankaan, joten ennen kuin huomasinkaan, löysin itseni jokeen uponneena.

Ensimmäiseksi huomasin joen jäisen kylmyyden, joka lamaannutti hetkeksi lihakseni. Onnistuin vetämään nenääni vettä tilanteen yllättävyydestä johtuen, mutta yllättävän nopeasti sain itseni liikkeelle. Yritin päästä räpistelemään kauemmas Noylesta, mutta kaikkialla tuntui olevan niin paljon raajoja, etten meinannut päästä mihinkään. Lopulta sain kuitenkin ponkaistua itseni liikkeelle virran mukana - lähtöalustana kenties Noylea hyödyntäen - löytäen sitten nopeasti pintaan. Vesi ei ollutkaan ollut yhtä syvää, kuin mitä olin aluksi luullut, sillä jalkani ylsivät ainakin tässä kohdassa helposti pohjaan. Nopein liikkein lähdin hakeutumaan kohti rantaa, vaikka virta onnistuikin minua sivummalle heittelemään.

"Jumalauta! Mä teen susta nuotion sytykkeitä, lurjus!" huusin rämpiessäni rannalle ja pärskiessäni vettä nenästäni. Liukkaasta rannasta huolimatta pääsin kiipeämään ylös, kääntyen siinä vaiheessa ympäri nähdäkseni, oliko petturi itse päässyt ylös joesta vai jäänyt virran vietäväksi. Saattaisin kyllä tönäistä hänet takaisinkin jokeen, sen verran ärtynyt olin hytistessäni kylmästä ja yrittäessäni kietoa käsivarsiani rintakehäni ympärille. Hiukseni riippuivat märkinä pitkin päätäni ja vaatteistani tippui vettä lammikoiksi, eikä sinisten silmieni katse ollut sillä hetkellä ainakaan lämmin. Noylen olisi paras ottaa parhaimmat lepyttelystrategiansa käyttöön selvitäkseen tästä vahingoittumattomana.

Nimi: Dmitri - ihminen //Shimaze

08.08.2017 16:47
“Saatat olla oikeassa” mies vastasi huvittuneen kuuloisena. Tietysti olin oikeassa, enkai muuten olisi mennyt sellaista sanomaan.
Kysyessäni hänen nimestään välillemme putosi yllättäen hetken hiljaisuus. Tosin kai se oli täysin odotettavissa, yleensä ihmiset eivät tykänneet puhua henkilökohtaisista asioistaan ventovieraille. Mies vain hymähti vitsaillessani aurinkoon lentämisestä. Kysymys ei vaikuttanut liian pahalta, mutta tilannetta ei auttanut se että olin selin häneen ja jouduin enemmänkin arvailemaan mitä hän ajatteli tai tekisi seuraavaksi. En kuitenkaan halunnut kävellä takaperin ja tuijottaa, se jos mikä olisi ollut häiritsevää. Tunsin katseen polttavan takaraivossani ja mietin jo kannattaisiko ryhtyä kävelemään ripeämmin ja pitää vähän välimatkaa.

Viimein Ikaros vastasi piinallisen pitkältä tuntuneen hetken jälkeen: ”En mä vielä oo. Mut pitää sitä olla nimi valmiina, et mä voin sit jokin päivä kuolla uppiniskaisuuteeni”. Mitä helvettiä. Eihän hän vastannut kysymykseeni oikeastaan mitenkään. Olin todella pettynyt, enkä oikeastaan tiennyt mitä tekisin jos vastaukset jatkuisivat näin. Olin liian luottavaisesti laskenut suunnitelmani sen varaan että noin lipeväkielisenä Ikaros ilman muuta osallistuisi keskusteluun. Sen sijaan hän näköjään osasi kierrellä. Kyseessä oli kuitenkin vasta ensimmäinen kierros, joten en luovuttanut. Hemmetti sentään, uppiniskaisuuteen kuule kuolisitkin jos se vain olisi itsestäni kiinni.

Takaani alkoi kuulua venäjänkielistä kiroilua, ja olin vähällä menettää hermoni. Olisi tehnyt mieli huutaa pari valittua sanaa, vaikka sitten miehen valitsemalla kielellä. Kokeilin vielä housujeni taskua jossa linkkarini oli. Se rauhoitti kummasti mieltäni vaikka samalla se muistutti myös siitä kuinka en ollut saanut saalista, enkä ollut myöskään saanut Ikarosta tekemään asialle mitään. Katsoin visusti eteeni ja keskityin kävelemään määrätietoisesti suoraan. Mistä lähtien olin ollut niin lyhytpinnainen? Miksi en nyt jaksanut keskittyä tähän tilanteeseen ja pelata tosissani. Luovutin aivan liian helposti. Johtui varmaan nälästä.

“Joten. Kuinka kaukana me tarkalleen ottaen ollaan sun.. kaupungistas? Ettet vaan myöhästy kotiintuloajaltas” mies sanoi yllättäen terävästi. Kysymys ruokki mielikuvitustani. Siihen olisi voinut vastata ihan miten vain. Vaikka: “ollaa jo tosi lähel, ei oo pitkä matka enää” ja sitten kiertää pari kierrosta ympyrää auringonlaskuun saakka. Teki mieli sanoa ettei ollut kotiintuloaikaa, ettei täällä ollut mitään äitejä huolehtimassa. Se olisi kuitenkin inhottavasti vihjannut ettei minun suinkaan ollut pakko kulkea suorinta reittiä “takaisin kotiin”. Vedin kuitenkin väkisin hymyn takaisin kasvoilleni ja revin jostain synkän sieluni syövereistä viimeisetkin hyväntuulen rippeet pinnalle. “En tiiä, mun suuntavaisto ei oo iha parhaimmast pääst” vastasin huolettomaan sävyyn. Se oli tietenkin valhe, mietin korjaisinko suuntaani lähemmäs vai kauemmas kylästä. En halunnut päästää häntä liian helpolla, mutta toisaalta en ainakaan tällä hetkellä halunnut viettää hänen kanssaan yhtään enempää aikaa kuin olisi pakko. Jatkoin siis vain suoraan eteen. “Ei hätää, en myöhästy ikinä. En koskaan” lisäsin vielä kotiintuloaikaan liittyen. Minä hän oikein piti minua.

Mietin hetken miten jatkaisin kuulustelujani. Päätin yrittää vielä kerran kierrellä, mutta jos häntä ei sittenkään kiinnostanut vastata en kyllä jäisi tuhlaamaan aikaani sellaiseen. Samalla olin huomaamattani kiristänyt tahtia, eikä minua oikeasti kiinnostanut pysyisikö Ikaros perässä vai ei, mutta päätin silti hidastaa jos se osoittautuisi miehelle ylivoimaiseksi. “Sul ei vissiin oo mitään kotiintuloaikoja” aloitin olevinaan tosi vitsikkäänä. Se kuulosti liian pakotetulta, pitäisi yrittää kunnolla ja keskittyä. “No, mikä on sun lempiväri” jatkoin jo enemmän itseltäni kuulostaen, vaikka en ollut siltikään aivan vakuuttunut. Älä sano että se on punanen, ajattelin itsekseni. Kaivoin pari lehteä taskustani ja laitoin suuhuni. Maistui mitäänsanomattomalle, mutta auttoi siirtämään huomion muualle Ikaroksesta. En kuitenkaan ollut jättänyt häntä täysin vartioimatta. Sen verran vain ettei hän enää käynyt liikaa hermoilleni.

Nimi: Ikaros - ihminen //Sarenne

08.08.2017 02:39
Kohotin toista kulmaani miehen iloisensävyiselle vastaukselle puhuttuani hänen viemisestään ravintolaan. Se oli melkein.. yllättävää. Olin ollut jo melko varma, että mies olisi nirppanokkana kieltäytynyt jo siitäkin tarjouksesta. Pyh, kuin seurani ei muka olisi ollut hänen arvoisensa.
“No shit sherlock. Tai sit oot vaan puutteessa”, sai Hatin sanomana minut jo oikeasti tyrskähtämään pienesti itsekseni. Hän ei tainnut tietääkään, miten oikeassa oli.
”Saatat olla oikeessa”, vastasin huvittuneisuutta äänessäni. Suoraan sanottuna olin ollut viime vuoden niin stressaantunut, etten ollut edes muistanut kauniiden miehien olemassaoloa, mutta eleltyäni yksin pusikossa tarpeeksi kauan aloin jo kaipaamaan sitä. Helvetti, voisin vaikka ottaa elinikäisen lainan päästäkseni parin miesstripparin viihdyttämäksi.

Hatin kysymys veti minut hetkeksi hiljaiseksi, saaden minut kallistamaan päätäni ja tuijottamaan hänen takaraivoaan aiempaa tarkkaavaisempana. Yllätyin tästä uteliaisuudesta, jota miehestä nyt välittyi, ja yritin aprikoida syytä sille. Ehkä hän vain yritti virittää keskustelua välillemme, mutta minä käänsin keskustelun mielelläni pois itsestäni, vaikka yleensä en ketään muuta, kuin itseäni ajatellutkaan. Hatin viimeisin kommentti oli kuitenkin saanut minut jopa hymähtämään, joten arvelin hänen ansaitsevan vastauksen.
”En mä vielä oo. Mut pitää sitä olla nimi valmiina, et mä voin sit jokin päivä kuolla uppiniskaisuuteeni”, vastasin, vaikka en suoranaista vastausta Hatin esittämään kysymykseen antanutkaan. Olisi oikeastaan suorastaan miellyttävää kuolla kaimani mukaisesti. Omaan röyhkeyteen, tottelemattomuuteen ja kunnianhimoisuuteen. Sitä saa mitä tilaa, vai miten se nyt menikään.

Hetken vain seurasin katseellani ohitse valuvia puita ja kirosin itsekseni venäjäksi toisen kengän hiertämistä. Minun teki jo nyt mieli hylätä kenkäni, emmekä olleet edes kävelleet paljoa ollenkaan. Minun täytyisi tosiaan päästä ostamaan uudet kengät, tai ainakin päästä hemmottelemaan jalkaparkojani, tai muuten olisin tuhon oma.
”Joten”, sanahdin jopa yllättävän terävällä äänellä, ”kuinka kaukana me tarkalleen ottaen ollaan sun.. kaupungistas? Ettet vaan myöhästy kotiintuloajaltas.”
Jokseenkin tiedostin sen, että osasin olla ärsyttävä. Se ei minua siltikään estänyt. Mitäs Hati nyt sattui vain näyttämään suhteellisen nuorelta, joten joutui hän myös siihen liittyvät seuraukset kestämään.

Nimi: Noyle - ihminen //Laviini

07.08.2017 18:04
Sain naisen kaapattua olalleni ja vaikka toinen rimpuili, se ei tuottanut juuri tulosta. Muutaman hieman kovemman iskun sain selkääni ja nytkähdin voimasta hieman, mutten sentään tiputtanut naista niin helposti. Xíalla oli enemmän voimaa, kuin olisin päälle päin uskonut ja arvelin, että hän osaisi vastustaa kyllä hanakamminkin. Virnuilin itsekseni. En voinut muuta kuin arvostaa itseään puolustamiskykyistä naista ja olla iloinen siitä, ettei toinen ehkä tosissaan halunnut irti näpeistäni. Ainakaan vielä.

"Sä se meistä sirokinttu oot! Et oo kuule nähny mun muskeleita", nainen rähjäsi olallani.
"Päästä mut alas! Ellet haluu joutua paloitelluks ja susien lounaaks", nainen jatkoi uhkailevaan sävyyn, vaikka en kyllä ollut lainkaan tuon sanoista huolissani.
"Päädyn kyllä ihan mielelläni sinun lounaaksesi, mutta arvostaisin jos söisit mua paloittelematta", sanoin ja äänestäni saattoi hyvin kuulla kasvoillani yhä entisestään levenevän virneen. Samalla heitin tietoisesti taas linkin naisen ja suden välille, josko hän ehkä vastaisi siihen liittyvästi. Xía sen sijaan huitoi minua myös jaloillaan, mutta osasin väistää ne melko hyvin. Mitä nyt välillä hipaisi vähän otsaani.

Kävelin edelleen muka määrätietoisena joen viereen.
"Nyt mennään uimaan, jippii, tiedän ettet malta odottaa", sanoin jatkaen leikilläni ja huojautin Xíaa harteillani veden suuntaan. En kuitenkaan ollut aikeissa päästää irti, vaikka mieli teki vähän testata, kuinka pitkälle naisen hermot riittäisivät. Jos Xía oli yhä selässäni vielä, otin jo askeleen pois joelta päin ja sanoin: "Ei vaan, ehkä sä et halua olla paita märk..." En kuitenkaan ehtinyt lopettaa lausettani, kun liukastuin märällä joen törmällä ja aloin kaatua taaksepäin kohti jokea. Saatoin viedä naisen mukanani, ellei hän pelastautunut.

Nimi: Šanja - ihminen // Laviini

06.08.2017 13:40
Hati hyväksyi mukaan tunkemiseni sen enempiä mukisematta, jopa ihan hyväntuulisesti. Seurasin miestä jonkin aikaa, kun hän alkoi keräillä oksia kulkiessaan. En vaivautunut seuraamaan esimerkkiä, kuljeskelin vain perässä tarkkaillen miehen toimintaa. Astelin kevyesti ja liikuin mahdollisimman ääneti, vaikkei sillä nyt juuri merkitystä ollutkaan. En juurikaan ollut juttutuulella, joten pidin suuni visusti kiinni, vaikka mies välillä jotain saattoi kommentoida.

Hetken kuluttua käveltyämme kauemmas metsään Hati pysähtyi ja alkoi kyhätä jotakin alkeellista kasaa risuista. Sen oli ilmeisesti tarkoitus olla ansa, ja vaikka Hati puuhaili epäröimättä, huomasin, ettei miehen taidot olleet kovin kummoiset. En jäänyt seisomaan viereen, vaan astelin hiljaa ympärillä, kädet puuskassa, katsellen välillä miehen puuhia ja välillä kauemmas metsään ja taivaalle. Ihmisenä hajuaististani ei ollut juuri mihinkään, eikä liiemmin muistakaan aisteista, mutta silti koitin havainnoida, josko lähistössä liikuskelisi jotain riistaksi kelpaavaa.

Oli itsestään selvää, etten osaisi metsästää mitään tässä muodossa, enkä halunnut yrittääkään, sillä asia voitiin hoitaa paljon vaivattomammin. Minun tuli vain karistaa Hati hetkeksi läheltäni, että saisin tilaisuuden hoitaa oman ruokailuni.

Hati oli onnistunut saamaan ansan ihan toimivan, tosin siltikin hieman onnettoman näköiseksi ja saatoin kuvitella, että miehen kasvoilla oli tyytyväinen ilme. Hän totesi jotakin vitsikästä jumalan avun pyytämisestä, mutta minua se ei oikeastaan huvittanut. Aloin itse olemaan tosissani nälkäinen ja energiavarastot olivat nollassa. En jaksanut olla enää yhtään sen kiinnostuneempi keskustelemaan saatika selvittämään miehestä yhtään sen enempää.

Olin jo varmistunut mielestäni siitä, ettei Hati ainakaan ollut mikään salametsästäjä, joka janosi ihmissuden nahkaa pirttinsä seinälle tai myöskään mikään sekopää murhaaja, joka tappaisi minut, kun sitä vähiten odottaisin. Arvelin myös, että toisen nahkoissa eli sama olento, kuin omissanikin, koska en nähnyt muuta järkevää syytä, miksi nuorehko ja suhteelliseen sivistyneen oloinen mies olisi tarponut tänne hevon kuuseen. Siltikään en jostakin syystä vain kyennyt räjähtämään tästä nelijalkaiseksi, vaaleaturkkiseksi olennoksi. Se tuntui vähän samalta, kuin olisin yhtäkkiä riisunut tässä itseni alastomaksi. Jos toinen ei ollut näyttäynyt vielä toisessa ihossaan, en minäkään halunnut tehdä aloitetta sen näyttämiseen. En todellakaan luottanut Hatiin sillä tavalla.

Hetken kuluttua Hati lähti takaisin kohti kylää ja seurasin taas vaisuna. Ajattelin, että oli fiksumman näköistä, jos en vain yhtäkkiä katoaisi metsään, vaan lähtisin kylästä sitten omia aikojani, kun emme olleet enää niin sanotusti tekemässä mitään yhdessä.

Hati katosi pian omia menojaa kaivelemaan jotakin tavaraa muista kylän hökkeleistä ja tilaisuuteni koitti nopeasti. Palasin omaan mökkiini tai talooni tai mikä se ikinä nyt sitten olikaan. Laskin reppuni sänkykorokkeelle omien sen itselleni, koska jouduin ilmeisesti joka tapauksessa jakamaan tämän tilan miehen kanssa. Otin repusta pienen nahkaisen laukun, jossa oli pitkä olkahihna. Kiepsautin sen hiusteni yli olalleni ja vedin nauhan alle jääneet hiukset takaisin vapauteen. Vedin syvään henkeä ja astuin takaisin päivänvaloon.

Hatia ei näkynyt missään, joten livahdin kylästä pois. Kävelin reippaasti, mutta äänettä ainakin puoli kilsaa ja aloin sitten etsiä paikkaa, johon saisin vaatteeni piiloon. Hetken kuluttua löysin kivenkolon, joka oli täydellinen pienelle nahkalaukulleni. Otin sen olaltani pois ja riisuuduin nopeasti tarkistaen ensin, ettei näköpiirissä varmasti ollut ketään. Heitin vaaleanharmaan, läpikuultavan toppini laukkuun ja samoin kevyttä kangasta olevat mustat housuni ja alusvaatehepeneeni. Suljin laukun vetoketjun ja upotin sen koloon kenkieni kanssa asetellen sammalta vielä hieman peitteeksi.

Loin vielä viimeisen silmäyksen ympärilleni ja sitten otin muutaman varman juoksuaskeleen ja aloin ihoni ja kehoni rakentua uudelleen. Sekunneissa paljaat jalkani eivät enää kärsineet metsän epätasaisesta pinnasta, vaan tilalla oli pehmyet anturat, jotka joustivat metsän pinnassa sulautuen maaston kuvioihin täydellisesti. Laukkasin hetken aikaa vielä kauemmas kylästä, koska lähettyvillä ei kuulunut vieläkään metsän elämää, muutamien lintujen lisäksi. Raajani löysivät heti rytmin ja kulkuni oli niin vaivatonta ja sulavaa, että saatoin taas hetkeksi unohtaa rinnassa polttavan nälkäni.

***

Metsä alkoi elää. Olin tullut tapreeksi kauas. En enää juossut, vaan ravasin hiljaisesti. Olin löytänyt jäljen. Epäilemättä metsäkauris, en voinut erehtyä. Ehkä kaksikin? Saavutin riistaa, jälki voimistui kokoajan. Risteäviäkin jälkiä alkoi tulla, olin jo todella lähellä. Pysähdyin. Sain näköetäisyyden. Emä ja vasa. Suupieleni vetäytyivät nälkäiseen irvistykseen. Vasa oli hontelo, ei varmasti muutamaa kuunkiertoa vanhempi. Sen korvat kääntyilivät sen mutustellessa maasta varpuja. Pahaa avistamaton pentu. Emä aisti tuloni. Senkin korvat kääntyilivät ja olemus oli jäykkä. Valkuaisetkin vilahtivat sen katsellessa ympärilleen. Fiksu saalis, ei kuitenkaan tarpeeksi fiksu.

Kyyristyin ja hiivin kaartaen enemmän eläinten etupuolen suunnalle. Saisin ajallisen edun, eläimillä kestäisi joko kääntyä, tai ne säntäisivät säikähtäessään ensin minun suuntaani. Koko voimani räjähti toimintaan, kun sännähdin elikoita kohti. Olin arvioinut oikein, ensin muutama harha-askel eteenpäin kun ne säikähtivät ja sitten ne pomppivat karkuun minkä jaloistaan pääsivät, mutta olin nopea. Ihan liian nopea. Pienellä vasalla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Saalis oli jopa liian helppo ja normaalisti olisin turhautunut, kun en saanut kunnon jahtia. Nyt kuitenkin nälkä vei heti voiton ja saavuttaessani vasan upotin samantien hampaani sen pieneen ja pehmeään kaulaan.

Pieni eläin koitti kovasti pyristellä, mutta se oli niin heikko, ettei se tuntunut juuri miltään. Retuutin ihan omaksi huvikseni kevyttä vasaa muutaman kerran. Sitten purin kiinni niin, että elämä valui helakan punaisena verenä pois nuoresta otuksesta.

Nimi: Dmitri - ihminen //Shimaze

02.08.2017 00:43
Kuullessaan haluavani ruokaa, mies kohotti toista kulmaansa yllättyneenä. Kuvittelin vastauksen olevan samaa luokkaa, kuin “saat jatkaa matkaas kaikki raajat tallella, pentu”. Ikaros osasi kuitenkin jälleen yllättää, vaikka vastaus olikin tällä kertaa vähän ennalta-arvattavampi. ”Ruokaa? Mä voin viiä sut vaikka ravintolaan syömään, kulta, jos tää on siitä kiinni” hän sanoi naurahtaen. Tuon kuultuani en voinut kuin pidätellä naurua, eikä se johtunut edes lauseen muotoilusta. En tiennyt kuinka tosissaan hän oli kaikkien ehdotustensa kanssa, ehkä ne olivat vain huonoa läppää. Enkä tiennyt halusinko edes ottaa selvää. Vastauksesta teki hauskan se, kuinka onnellisen tietämätön hän oli. Vai että ravintola. En voinut paljastaa miehelle kylän todellista tilaa, ainakaan vielä. Se ei hyödyttäisi tilannetta millään lailla. “Hyvä. Mä muistan ton” vastasin miehelle iloiseen sävyyn, ja todellakin muistaisin.

Kuten olin arvellutkin, hän lähti seuraamaan pahaa aavistamattomana. Tai oikeastaanhan autoin häntä, joten pieni kiusoittelu oli täysin oikeutettua. Pian hän vastasi heittooni: “Täällä on kuule ostajat tiukassa. Täytyy sopeutua, mutta ei se tuotteen laatua laske” huvittuneella äänellä. Sääli etten nähnyt hänen ilmettään. Vai että. Aloin kyllä oikeasti kiinnostua siitä kuinka Ikaros oli oikein ikinä pärjännyt elämässään ja edes selviytynyt hengissä tänne asti. Hänen juttunsa eivät antaneet mitenkään kovin älykästä kuvaa. Ehkä kyseessä oli rooli.
“No shit sherlock. Tai sit oot vaan puutteessa” totesin.

Olisin halunnut kysellä häneltä vaikka mitä, mutta samaan aikaan yritin välttää liian hankalia aiheita. Oli turha kysyä “miks sä oot tääl”, eikai sellaiseen kukaan halunnut heti kylmiltään vastata. Olin tullut siihen tulokseen ettei kukaan tullut tänne huvikseen, ja syy joka saisi noin luontoon sopimattoman henkilön jättämään sivistyksen oli oltava iso. Ja luultavasti jokin mikä luokiteltaisiin henkilökohtaiseksi. Tyydyin siis aloittamaan kiertelemällä. “Ikaros on hieno nimi. Kuin sä sait sen?” kysyin uteliaana. Hassua, olin aijemmin pitänyt hänen nimeään liian vähäpätöisenä asiana kysyä, ja nyt en keksinyt mitään muuta tarpeeksi typerää puheenaihetta joka kiinnostaisi edes jollain tasolla. “Lensiks liia lähelt aurinkoo” lisäsin kiusoitellen. Olin vähän varuillani, sillä en voinut tietää milloin olin astumassa vaaralliselle alueelle, vaikka toinen ei juuri nyt vaikuttanutkaan mitenkään liian uhkaavalta.

En pitänyt turhaan kiirettä kävellessääni kauemmas kylästä. Halusin kuitenkin ehtiä itse turvallisesti mökkiin ennen pimeän tuloa. Ja ehkä säälin myös Ikarosta, hän oli varmasti väsynyt pitkän vaeltamisen jälkeen. Tai jos olisin oikeasti säälinyt, en olisi johtanut häntä harhaan alun alkaenkaan.

Nimi: Ikaros - ihminen //Sarenne

01.08.2017 22:35
Jos en mitään muuta rakastanut, niin rakastin ainakin sitä, jos onnistuin jollain tavoin yllättämään, järkyttämään tai pelottamaan seuralaisiani. Niinpä seurasin tarkkaavaisena Hatin reaktiota, ja vaikka en mitään ulospäin kovin vahvasti näkyvää reaktiota saanutkaan aikaan, antoi se vähäinenkin aiheen tyytyväiselle virnistelylle. Vaikka mies siirsikin vain katseensa pois minusta, räpytellen silmiään aavistuksen liian nopeasti, tiesin kuitenkin onnistuneeni edes jollain tasolla. Ilmeisesti Hatilla oli kuitenkin pokerinaama hallussa, sillä hän onnistui kaikesta huolimatta vakavoitumaan.

Aloin hiljalleen olemaan taas enemmän oma itseni päästessäni omaan elementtiini. Olin löytynyt nahkatakkini taskuista nyrkkirautani, joiden viileä metallipinta oli omiaan tuomaan minulle mielenrauhaa. Tunsin olevani tilanteessa taas niskan päällä, vaikka tiedostin kyllä, että se tunne oli yleensä valheellinen. Aloin käymään liian itsevarmaksi, ja vaikka normaalioloissa siinä ei olisi ollut mitään uutta, jouduin nyt kuitenkin muistuttamaan itseäni, että näin karkulaisena koskaan ei voinut olla liian varovainen. Silti, minulla oli kova luotto kykyihini. Pituudestani huolimatta olin voimakas, ja tavallista terävämmiksi hiotut nyrkkiraudat antoivat jonkin sortin etulyöntiasemaa, ellei Hatikin sattunut olemaan aseistautunut. Tai apujoukkojen tukema.

”Auts. Sähän ihan loukkaat mun tunteita”, sanahdin tyynesti, kun tarjoukseni joutui torjutuksi. Ihan kuin minulla enää olisi ollutkaan suurempiakaan tunteita loukattavaksi. Hatin vaatimukset saivat minut kuitenkin kohottamaan kulmaani yllättyneesti.
”Ruokaa? Mä voin viiä sut vaikka ravintolaan syömään, kulta, jos tää on siitä kiinni”, vastasin naurahtaen. Vaatimus kuulosti korvaani jokseenkin oudolta, löytyisihän kaupungista nyt vaikka roskiksia dyykattavaksi jos miehelle pahempikin nälänhätä iskisi. Tai sitten olin oikeasti onnistunut tarpomaan johonkin niin syrjäiseen paikkaan, että täällä jokainen joutuisi lypsämään omat lehmänsä ja teurastamaan kanansa saadakseen ruokaa, tai jotain.

Hatin lähtiessä kävelemään lähdin itse seuraamaan häntä, vaikkakin joitakin askelia jäljessä. Kaiken varalta vain. Ja senkin takia, että jalkani olivat yhä kipeät kaikesta kävelystä.
”Täällä on kuule ostajat tiukassa. Täytyy sopeutua”, totesin huuliani mutristaen, mutta ääni huvittuneena, ”mutta se ei tuotteen laatua laske.”

Nimi: Dmitri - ihminen //Shimaze

21.07.2017 18:49
Naurahdin Ikaroksen näyttäessä keskisormea kengänsitomisohjeilleni. Hyvä, niin kauan kun hän pystyisi suhtautumaan asioihin huumorilla, oli epätodennäköistä että hän hyökkäisi varoittamatta päin näköä. Nauhat solmittuaan mies nousi jälleen jalkeille muutaman siistimisliikkeen siivittämänä. Tälläkertaa pahaenteisen virneen noustessa tämän kasvoille, tiesin heti valinneeni väärin. Oikeastaan ilme jopa vähän pelotti. Tiesin ettei mikään mitä halusin, kuten ruoka, voisi aiheuttaa tuollaista ilmettä.

"On mulla tarjottavana.. Tää" Ikaros sanoi ja läpsäytti takapuoltaan. "Ainutkertainen tilaisuus. Ihan ehtaa tavaraa” hän jatkoi. No, sehän tuli suoraan. Tai sitten ymmärsin viestin tahallaan väärin. “Ota tai jätä” mies totesi perään virnistäen ja heilauttaen roinansa selkäänsä. Hän astui lähemmäs ja laittoi kätensä taskuihinsa ja rupesi etsimään jotain.
Katseeni liukui välittömästi kauemmas miehestä kohti horisonttia, ja silmäni räpsyivät järkytyksestä ehkä muutaman kerran liikaa. En kyennyt vastaamaan mitään heti, sillä en tiennyt olinko kuullut ja ymmärtänyt oikein. Ilmeeni vaihtui hiljalleen vakavaksi. Halusinko oikeasti edes johdattaa tuollaisen ihmisen samaan kylään jossa itse asustelin? Tähänastinen keskustelu oli antanut melko äkkipikaisen, ehkä myös vähän vainoharhaisen kuvan. Hän luultavasti löytäisi perille ennenpitkää omin avuin, ja jos hän oli jotain muuta kuin tyhmä ihminen, se tapahtuisi luultavasti pian. Voisin siis aivan hyvin ottaa tilanteesta vielä niin paljon irti kuin vain kykenisin.

“En hyväksy maksuvälineeksi ” totesin kylmän viileästi turhaan vastauksen kanssa viivyttelemättä, ja siirsin katseeni takaisin mieheen. Pidin häntä koko ajan silmällä tarkkaillen hänen liikkeitään ja suhtautumistaan tilanteeseen. “Haluun ruokaa. Ota tai jätä” totesin ja lähdin kävelemään suuntaan jonne olin aijemmin viittonut. Arvelin, että mies seuraisi perässä joka tapauksessa, olihan hän halunnut löytää kylään ja olin juuri aijemmin kertonut sen olevan kyseisessä suunnassa. “Kai sä tiiät ettei anna kovin laadukast kuvaa tuotteest jos myyt sen noi halval” kommentoin kovaan ääneen leikkisä sävy äänessäni niin, että punapää kuulisi vaikka ei seuraisi. En tiennyt miten Ikaros reagoisi tähän käänteeseen, tuntui todennäköiseltä että hän ei jättäisi asiaa sikseen. Odottava virne kohosi kasvoilleni. Jos hän tulisi, voisimme vaikka jutella “niitä näitä” pyörittäessäni häntä ympäri metsää ja yrittää onkia tietoja.

Nimi: Ikaros - ihminen //Sarenne

21.07.2017 00:30
Melko reippain liikkein onnistuin köyttämään kenkiäni kiinni Hatin puhellessa siitä, että ei kannattanut luvata sellaista, mitä ei voinut pitää. Täytyi ehkä myöntää, että raajojen repiminen oli jo ehkä minullekin jo liioittelua, mutta vanhettuani sitten lapsuudesta en ollut enää kavahtanut väkivallan käyttöä. Katuelämä opetti. Ja minähän taitojani hyödynsin, jos sille tulisi tarvetta. Onnistuin kuitenkin sitomaan kenkäni loppuun kutakuinkin Hatin lopettaessa puhumisensa, ja maagisten rajojen tullessa taas puheeksi saatoin hetkeksi hänelle keskariakin näyttää. Urakkani valmistuttua nousin ylös vaatteitani aavistuksen kopauttaen, hiuksia silmiltäni huitaisten ja antaen lähes pahaa enteilevän virneen nousta kasvoilleni.

Hati odotti takuulla jotain arvokasta ja harvinaislaatuista tarjottavaa, kerta olin asian esille tuonut. Ja totta hitossa en aikonut tuottaa hänelle pettymystä tarjouksen suhteen.
"On mulla tarjottavana.. tää", sanoin virnistäen ja toisella kädelläni persaustani läpsäyttäen, "ainutkertainen tilaisuus. Ihan ehtaa tavaraa."
Taaskaan, en edes itsekään tiennyt, miten tosissani sanoineni olin, tai ainakaan millä tasolla. Minulla ei ollut ongelmia olla estoton ja puhua ohi suuni, ja ehkä siitä oli tullut tavaramerkkinikin saadakseni herkkähipiäisemmät pois tolaltaan. Mutta vaikka minua saattoi olla suhteellisen vaikea ottaa tosissaan tässä aiheessa, en siltikään alkanut tarjoamaan mitään muuta.

"Ota tai jätä", totesin kauniin virneeni kanssa heilautettuani tavarat takaisin selkääni ja asteltuani lähemmäs Hatia. Jäin kuitenkin vielä metrin tai parin turvavälin taakse seisomaan, tunkien kädet nahkatakin taskuihin ja hapuillen otteeseeni kaiken varalta nyrkkirautojani. Ihan varuilta vain. Vaikka olinkin jo edistynyt ja tällä kertaa kävellyt itse Hatin luokse, oli minulla silti epäilykseni, joiden vuoksi olin aina valmiina.

Nimi: Dmitri - ihminen //Shimaze

18.07.2017 14:13
Ikarokseksi esittäytynyt mies vaikutti viimein pääsevän hermostuneisuudestaan ja olevan paremmin tilanteen tasalla. Nätti nimi, olikohan hän keksinyt sen itse vai saanut vanhemmiltaan? En vaivautunut kuitenkaan kysymään, ei se niin merkityksellinen asia ollut ja saisin sen varmasti joskus selville jos vain haluaisin. Hän jopa naurahti vähän sanoessani että voisin kuitenkin näyttää tälle tien kylään.

”Mä oon kyl täysin rahaton, mut on mul sulle kaikkee muuta tarjottavaa” Ikaros vastasi jotenkin vihjailevaan sävyyn. Ensimmäinen lause oli täysin odotettavissa, eikä se minua oikeastaan kiinnostanutkaan sillä en olisi rahaa halunnutkaan. Mitä sen jälkeen tuli, oli kyllä täysi yllätys. En olisi arvannut miestä niin yhteistyöhaluiseksi alun jälkeen. Kiinnostuin kyllä suunnattomasti siitä mitä ihmettä hänellä mahtoi olla, mutta virnistys ja sävy jolla sanat oli lausuttu pelottivat minua vähän. Eikä siinä ollut edes kaikki, juttu jatkui vielä: ”mut mun mielestä kuulostais paremmalta se, et sä viet mut kiltisti sinne kylääs ja saat jatkaa matkaas kaikki raajas tallella, pentu.” Tssk, vai niin. Loukkaannuin kyllä vähän, että minusta käytettiin sanaa “pentu”, mutta en antanut sen häiritä elämääni. En varsinaisesti pelännyt raajojeni puolesta, mutta pistin merkille miehen aggressiiviset eleet ja väkivaltaiset puheet. En voinut tietää tekisikö hän oikeasti jotain sellaista, mutta en halunnut myöskään aliarvioida tätä. Naurahdin huvittuneena hänen sanoilleen. Ikaros ei tosiaan tuottanut pettymystä.

“Ei kannata luvata sellasta mitä ei pysty toteuttaa” sanoin tälle viitaten hänen viimeiseen lauseeseensa. “Mut kyl mua kiinostaa mitä muuta sul oli tarjota” jatkoin sitten itsekin aavistuksen vihjaavaan sävyyn virnuillen jotta saisin hänet ehkä kertomaan mitä hän oli alun alkaenkin ollut tarjoamassa. Sillä riskillä että tulisin katumaan sanojani. Saatoin vain toivoa että se jokin olisi jotain mikä kiinnostaisi myös minua, kuten ruokaa tai jotain mitä voisin myydä eteenpäin. Ikaroksesta ei kyllä juuri tiennyt mitä hän sanoisi tai tekisi seuraavaksi. Samaan aikaan se oli äärettömän mielenkiintoista, mutta toisaalta myös pelottavaa.

Miehen istuessa alas ja alkaessa sitomaan kenkiä takaisin jalkaansa en voinut vastustaa kiusausta. “Kannattaa solmii ne kunnol ettet vaa vahingos ylitä lisää magisii rajoi” sanoin ihan pokkana, vähän neuvovaan sävyyn. Pistin käteni rennosti hupparin taskuihin ja tiivistin salaattini niin etteivät ne putoilisi matkalla. Siirryin pari askelta lähemmäs ja nojailin puuhun. En ottaisi askeltakaan ennenkuin punapää toveri osoittaisi ettei olisi maksukyvytön. Saattaisin silti opastaa hänet parin mutkan kautta kylään, hän oli niin viihdyttävä.

Nimi: Ikaros - ihminen //Sarenne

17.07.2017 23:07
Hatin olemus koki sanojeni myötä äkillisesti täyden muutoksen, mitä en ollut osannut odottaa. Toisaalta, en kyllä voinut itsekään sanoa käyttäytyväni mitenkään yksiselkoisesti tällä hetkellä. Hän pysähtyi selin minuun, äkillisesti rauhoittuen ja äänikin vakavoituen. Jos ei muuta, se ainakin onnistui hiljentämään minut siksi ajaksi, että hän sai puhuttua loppuun. Ja ihan järkeviä hän puhuikin, mikä osoitti varsin selkeästi sanojeni äskeisen järjettömyyden. Tai mikä vaikutti järjettömältä, jos ei tiennyt tämänhetkistä ajatusmaailmaani ja kiinnijäämisen pelkoa, mikä onnistui saamaan minut vaihtamaan avun kaipaamisen tarjottavan avun epäilemiseen.

Hatin käännyttyä ympäri yritin parhaani mukaan lukea hänen olemustaan, joka antoi minulle jokseenkin ristiriitaisia viestejä, mutta toisaalta en kylläkään ollut mikään paras tulkitsemaan ihmisiä. En vieläkään ollut varma, pystyisikö häneen luottamaan, mutta syvään henkeä vetäen yritin ainakin katsoa tilannetta puolueettomalta näkökulmalta. Hän ei vaikuttanut hyökkäävältä. Eikä enää vaikuttanut siltä, kuin olisi halunnut ohjata minut suoraan ansaan. Tai sitten hän huijasi siinäkin. Pitkän aikaa epäröin sitä, miten minun olisi turvallisinta toimia.

”Ikaros”, esittäydyin lopulta, punniten hetken aikaa, oliko nimeni paljastaminen tosiaankin liian vaarallista. Ettei hän vain nimeä ja naamaa yhdistäisi toisiinsa mistään uutisista, mutta sitten jouduin taas takomaan päähäni sitä, että siihen oli vain erittäin pieni mahdollisuus. Hatin ottaessa puheeksi hinnasta sopimisen onnistuin jopa naurahtamaan pienesti.

Yllättäen olin saanut itseni jo rentoutumaan suhteellisen nopeaan tahtiin, tai ainakin pintapuolisesti rentoutumaan. Kun mitään poliisien paikalle ryntäämistä ei ollut tapahtunutkaan, olin onnistunut saamaan otteen vainoharhaisuudestani. Pystyin taas kerran palauttamaan puheeni sille minulle normaalimmalle tasolle.

”Mä oon kyl täysin rahaton, mut on mul sulle kaikkee muuta tarjottavaa”, sanahdin virnistäen vähintäänkin vihjailevaan sävyyn, ”mut mun mielestä kuulostais paremmalta se, et sä viet mut kiltisti sinne kylääs ja saat jatkaa matkaas kaikki raajas tallella, pentu.”
Oliko väärin vihjailla ja uhkailla saman sanahduksen sisällä? Luultavasti. Mutta ei se minua estänyt, ainakaan kun olin hakeutumassa takaisin minulle luontaiseen rooliini. En kylläkään osannut sanoa, miten suuri osa minusta vihjaili, ja miten suuri osa oli tosissaan oikeastaan minkään osalta.

Saavutettuani näennäisen rentouteni päädyin jopa hakemaan kuivan paikan, johon istahtaa puheeni aikana. Aloin köyttämään kenkiä nopeaan tahtiin takaisin jalkoihini, sillä kärsisin mieluummin rakoista, kuin kävyistä. Pidin kuitenkin jatkuvasti Hatia silmällä, valmiina toimimaan, jos hän yrittäisi lähemmäs liikahtaa.

Nimi: Dmitri - ihminen //Shimaze

17.07.2017 21:35
Mies oli alun alkaenkin vaikuttanut epäileväiseltä ja ilmeisesti säikäytin hänet pikku pilallani. Saatoin kieltämättä mennä jo vähän liiallisuuksiin, mutta myös häneltä puuttui seikkailumieltä. Ja mitä pöpilään tuli, kieltämättä olisin saattanutkin sinne sopia, en vain olisi viihtynyt siellä tarpeeksi kauaa. Kusettamista en lopettaisi ikinä, edes vaikka kauniisti pyytäisi. En reagoinut hänen sanoihinsa oikeastaan lainkaan.

”Mä en oo lähössä mihinkään teidän wannabe-emojen kaupunkiin ennen kuin mä tiiän, mitä helvettiä sä oikein haluat musta” mies suorastaan sähisi seuraavaksi. Pysähdyin välittömästi ja hengitin hitaasti syvään valmistautuessani uuteen lähestymistapaan. “Okei” sanoin edelleen selin häneen, en lainkaan huvittuneena vaan täysin vakavana. Tai niin vakavana kuin tuollaisen esityksen jälkeen pystyin, eli aika vakavana. Käännyin hitaasti ympäri ja katsoin punapäätä suoraan kasvoihin toistaen tämän sanat hitaasti: “mitä helvettiä sä oikein haluat musta”. Annoin katseeni liukua muualle ja hymähdin huvittuneena tyypin jutuille. “Sä se täs oot se joka haluaa. Äske ainaki listal oli viel kylänkäppänä, röökii, viinaa ja ehkä uudet kengät” luettelin toteavaan sävyyn pienen virneen kohotessa kasvoilleni. “Mä voisin jeesii, mut en tiiä viitinkö” jatkoin perään.

Olin ollut ehkä vähän turhan raju ulosannin kanssa, mutta toisaalta se ei kyllä liikuttanut minua juurikaan. Vaikka punapää näyttikin vähän olevan varpaillaan ja aina välillä ehkä hyökkäyskannalla, matka välillämme oli kasvanut niin että näkisin kyllä ajoissa jos hän välttämättä haluaisi koettaa onneaan. Hän oli oikeasti melko viihdyttävä tapaus, reagoi nopeasti eikä kierrellyt sanojensa kanssa liikaa. En siis halunnut olla liian ilkeä, vaikka samaan aikaan halusinkin ottaa tästä kaiken ilon irti.

“Chill jätkä, chill. Mitä jos alottasit vaik nimestäs, vai onks se salaisuus?” aloitin jälleen, ja tälläkertaa yritin olla aiheuttamatta mitään suuria tunteita. En tuijottanut häneen ja puhuin normaaliin hyväntuuliseen sävyyni jonka tarkoitus oli ehkä piilottaa taka-ajatukset tai sitten vain ilmaista ettei päivääni voisi pilata kerrassaan mikään. Odotin vastausta mahdollisimman kiinnostuneen näköisenä ja muokkasin asentoani aiemmasta rennommaksi. “Ja kyl mä voin sull tiet näyttää jos hinnast sovitaa” lisäsin perään.

Nimi: Ikaros - ihminen //Sarenne

17.07.2017 18:59
Rähistessäni puhettani eteenpäin huomasin kyllä, että miehellä näytti olevan vaikeuksia pidellä pokkaansa. Ehkä hieman kohotin toista kulmaani kysyvänä hänen virnuilulleen. En minä siitä ainakaan loukkaantunut. Harvat vain pitivät sanojani huvittavina, sillä yleensä sanoistani vain suututtiin ja sen jälkeen mikään ei ollut kaunista. Mutta mieluummin otin kyllä vastaan huvittuneisuuden kuin turhan suuttumuksen. Vaikka ei siinäkään mitään vikaa ollut, mutta en vain halunnut uhrata mahdollista tilaisuutta päästä pois tästä metsiköstä.

Ilmeeni vaihtui yhtäkkiä epäluuloisesti miehen avattua suunsa ja alettua puhumaan täysin käsittämättömiä. Rypistin kulmiani ja naurahdin epäuskoisena.
”Entä jos sä lopettaisit kusettamisen, jooko?” sanoin, ”tai muuten mä lähen ettimään sitä pöpilää, mistä sä oot karannu.”
Mies oli ennättänyt esittäytyä Hatiksi, mutta en saanut tilaisuutta esittäytyä itse hänen alkaessa viittoa oikeaa tietä ja minun epäillysteni taas noustessa. Siinä vaiheessa otin jo askeleen kauemmas Hatista, mennen takaisin varuilleni.

Luultavasti säikähdin ihan tyhjästä. Hati oli joko pöpi, tai hänellä oli vain typerä huumorintaju. Silti hänen sanansa saivat minut ajattelemaan tilannetta jonkinlaiseksi lavastukseksi. Ehkä virkavalta oli laittanut päästäni palkinnon? Tai Hati oli lähetetty johdattamaan minut ansaan? Vainoharhaista, tiedän. Olin jo päässyt kauas kodistani, enkä uskonut, että täälläpäin naamaani olisi näytetty uutisissa etsittynä murhaajana. Jos täällä edes sellaista luksusta, kuin sähköä oli. Mutta sen olin ainakin oppinut, että koskaan ei voinut olla liian varovainen.
”Mä en oo lähössä mihinkään teidän wannabe-emojen kaupunkiin ennen kuin mä tiiän, mitä helvettiä sä oikein haluat musta”, sähisin. Olisin voinut esittää asiani tietysti fiksumminkin, mutta tällä hetkellä se ei ollut mielessäni tärkein asia. Tarkkailin Hatin käytöstä varautuneena, edelleen valmiina joko juoksemaan tai hyökkäämään. Hyökkääminen alkoi jo tuntumaan hyvältä vaihtoehdolta.

©2017 ɗɪяαᴍɪ º ɪӈᴍɪȿƨʋƨɪ ʀσρε - suntuubi.com